Happy Meal...?

Things that I need to say trough video

2012-02-09T18:55:00.000+02:00

Saatte siis "nauttia" ensimmäsestä videopostauksesta tässä blogissa. Eli ideoita tulemaan! :)

You got me begging you for mercy

2012-02-06T19:52:00.000+02:00

Olin siis viime torstaista sunnuntaihin iskällä, eli ihan perus systeemi. Mun asumus systeemi siis on et viikko äitil, sit ens viikost torstaist -sunnuntaihin ollaa iskällä, sit taas viikko äitil ja ens viikon torstaist...
Äiti oli kuulemma sánonou,et voitais olla kauemminki iskäl, mut mentii sunnuntain äitille-se oli kuulemma oli väsyny ku halus must eroon.

Viikonloppu iskäl meni syömisten kohdalla tosi hyvin. Pidintsempin päällä ihan väkisinkin. En sano, ettei olisi ollut houkutusta piilottaa pähkinöitä ja keksejä, sotkea ruokaa lautaselle tai kaataa mehut lavuaariin. Viime viikolla paino oli laskenut 100 grammaa. Ei se paljoa ole, mutta lääkärini ei katso pitkään tasaista tai laskevaa painoa.

Perjantaina, isäni sanoi pakkasessa olevan Magnum jäätelö. Saisin ottaa sen jos minulta tuntuu siltä. Ei! EIEIEIEEI! Ethän sä voi ottaa sitä? Suklaakuorrutetta?? Läskipossusika et varmana ota! Illalla otin rahkan. Lauantaina tyydyin tuttuun tuuttiin. Sunnuntai aamusta alkaen mietin koko päivän, mitä teen. Sitä ristiriidan määrää!
Kyllä, ei, kyllä ,ei, ei ,ei ,kyllä, ehkä....
Kun päivällinen oli syöty, lähestyi päättämisen aika. Avasin pakkasen. Katselin sitä ruskeaa paperia, mikä pilkotti muiden pakasteiden takaa. Otin sen käteeni. Annoin sulaa hetken ,avasin kuoren ja tuijotin suurta suklaamöhkälettä. "Sä pystyt siihen. Painon pitää kuitenkin nousta..." Ja laitoin jätskin huiviin. Miten paljon se ahdisti, mutta miten hyvältä se maistui. Selvisin voittajana.

Tänään oli psykologi. Perus jutteluja, ja paino otettiin. Katsoin digitaalisia numeroita, ja ahas, pysynyt samoissa. Psykologini sanoi että onkos se paino vähän laskenut. Tirskahdin, koska viikonloppu oli mennyt enemmän kuin hyvin, ei se oo voinut laskea. Ei oikeesti voi!?
EI HERRANJUMALA OIKEESTI? 1 kilo. M-m-mä oon syöny, en oo tehny mitää.. Mut miiten tää on mahdollista?
Ja kohta vanhemmille kuitenkin soitetaan että minä en syö ja passitetaan osastolle. Mä vihaan tätä!

FUCK MY LIFE. SERIOUSLY. BULLSHIT!!!!!

Angry Mom

2012-02-02T18:50:00.000+02:00

Äiti haukkuu mua. Joka päivä tällä viikolla. Töissä kuulemma ollu kiirettä, mut aina se vaan raivostuu mulle. Rukoilin eilen, ettei äiti haukkuis mua enää, koska en kestä sitä. Mä pelkään et rupeen satuttaa itteeni. Ja oon huomannu et ku mua kritisoi, nii se ruokkii mun sairaita ajatuksia.
Kyl äiti on jälkeenpäin anteeks pyytäny, ja illat on menny sit taas hyvin. Mut seuraavana päivänä se alkaa taas. Meen tänään iskälle,ehkä tekee äitille hyvää päästä must hetkeks eroon.

Monet blogit on saanu blogipalkintoja. Oi, olis niin ihanaa saada joskus oma, mut mulla ei oo oikeen niin hienoja blogeja,et ne ansaitsis jonku palkinnon, oon vaa onnellinen muiden puolesta :)

Hehe, mussuttelen kaurakeksejä...

Mieliala on mitä on. Ei kehumisia. Ihan ookoo tässä menee. Matikan koe tulossa, mistä en pääse läpi,tänpäiväinen kemian koe meni päin persettä...Koulu kukoistaa!

Mutta kullanmurut, jaksakaa, taistelkaa, ELÄKÄÄ! Minäkin pinnistelen siihen joka päivä. Jos en oikeasti yrittäisi, en söisi mitään. Joten aika paljon siis joka päivä teen töitä.

Tai jos paniikki iskee ees vähän

2012-01-28T15:58:00.000+02:00

Tänään siis aamupäivä kului Vihdissä lasketellessa. Oli tosi kivaa, ja uudestaan ollaan takuu varmasti tulossa!

Lounastaopaikkaa etsittiin. Aluksi löydettiin hampurilaispaikka, mikä oli tupaten täynnä. Äitini kysyi kassalta, onko muita paikkoja, mutta en osannut heidän keskustelustaan arvioida mitään. Äidille ja siskolle olisi ruoka siellä varmasti maistunut, mutta itse olin kauhusta jäykkänä, jos muuta paikkaa ei ollut. Katselin valmiiksi jo listoja..
Vastapäätä olikin ihana kodikas lounas-buffet. Tarjolla oli ERITTÄIN tulista jotain Goluche keittoa, ja lihapullia + muussia(oikeestaan sosetta). Salaatteja otin myös. Lopuksi myyjä antoi meille Dumlet, minkä laitoin taskuuni. Äiti pyysi minua syömään sen, ja sanoi että hänelle tulisi tosi hyvä mieli siitä. Ei. Käteni eivät liikkuneet, vaikka alitajunnassani olisin halunnut avata kääröt ja laittaa normaalisti suklaan suuhun.

Juuri vähän aikaa sitten tultiin kotiin, ja välipala menikin suihin. Ensi viikolla terkan ja kemian kokeet, eli hyvästi rento ja mukava viikonloppu mulle. Terveystieto nyt menee, aiheena "ihanat" seksuaaliterveys, ehkäisy ja parisuhteet. Kemia hermostuttaa. Ja nyt iski pieni väsymys skimbaamisen jälkeen, vaikkei rinteellä kauan oltu, joten joudun varmaankin väkisin ahtaamaan atomeja, hiukkasia, kaasuja, alkuaineita ja muita kärpäsen kakkoja aivooni, mitkä ei siellä kuitenkaan pysy vaan katoaa ja kokeesta tulee 4 ... Mulla nousee syke ku mietin näitä.
Jos rupeen liikaa stressaamaan, kokeet otetaan pois(saan nyt siis taas alottaa kokeiden tekemisen, jos en stressaa),mutta kyllä, kyllä mä stressaan. Ja puhuttiin mun psykologin kanssa, ettei kokeet maailmaa kaada eikä multa tulla kysymään työhaastattelussa että "mitenkäs sun 8.luokan kemian koe meni?". Mutta sillä hetkellä on vaan pakko.

Tuntuu, et tää mun pakonomainen opiskelu on häiriö. Vähä niinku syömishäiriö. Se tulee ja pakottaa tekemään mua tosi järjettömiä asioita. Mä en jaksais sitä ollenkaan, mut mun on vaan pakko.

Oon miettiny itseni, ja psykologini kanssa parantumista. Mulle tapahtuis niin paljon hyvää. Mut se on vaikeeta, muuten oisin jo sairastanu ja parantunu. Haluan, mutten voi. Saan kovasti tsemppiä parantumismyönteisistä blogeista. Eilen googlasin kuolleet mallit,jotka on kuolleet anoreksiaan.
Ja mietin kanssa, että jos joudun osastolle, mun riparitapaamiset ja tietenkin itse ripittäytyminen jää kesken. Haluan päästä ripille, joten se olis tosi harmi jäädä siitä pois. Haluaisin myös aloittaa jonkun liikunnallisen harrastuksen, ja kokeilla zumbaa äitini kanssa, mutta vielä en kuulemma pääse, kun "viitisen kiloa nii sitten" :P
Jos joutuisin osastolle en voisi hoitaa rakkaita gerbiilejäni. En voisi laulaa niille enkä helliä, enkä näkisi niitä niin usein. Kaverivälitkin erkansivat, mitkä olen saanut todella hyvään malliin. Sitten vielä aiheuttaisin/aiheutan vieläkin perheelleni turhaa huolta ja väsymystä, ihan kuin tämä elämä ei riittäisi jo.

Pelko paisumisesta on vain liian suuri. Näen nyt jo itseni reilusti yli normaalin, enkä todellakaan kestäisi lisää.
Mutta...niin. Haluan yrittää, ja joka päivä yritän parhaani. Päätin juuri kaivaa sen Dumlen sieltä taskusta ja syödä sen, askel on sekin...

Tänään olisi luvassa jätskiä tai rahkaa. Kumman ottaisin?

Deal with the Devil

2012-01-19T20:01:00.000+02:00

Päätin tulla vähän päivittelemään.
Maanantaina oli pediatri=lastenlääkäri, mikä meni hyvin. Ollaan oikeaan suuntaan taas menossa.
Tiistaina luokkakaveri tuli meille, ja lähimmiltään naurettiin :)
Keskiviikko oli pitkä ja väsynyt päivä,mutta onnistui sekin valumaan pois.

Yleisfiilis on mitä on. Joudun kaikessa pinnistelemään, jotta pysyisin oikealla polulla.

Olen selaillut useiden läheisteni, ja vähän ei niin läheisten, mutta tärkeiden kuitenkin,blogeja. Ja ne saa minut kyyneliin. Monilla menee huonommin,mikä on yksi painajaisistani. Koska olen sellainen "huolehtija-ihminen"(vanhempani+psykologini ovat todenneet),niin kaikkien läheisteni hyvinvointi vaikuttaa minuun todella suuresti. Aina kun luen että "paino on pudonnut,oksensin,satutin,jouduin..." sydämeni muljahtaa.

Joka illan rukouksessani, pyydän voimaa kaikille anoreksiaa sairastaville. Pyydän, että he saisivat elää onnellisina. Ja pyydän vielä, ettei anoreksia koskisikaan edes pikkurillillään ystäviäni,sukulaisiani tai läheisiäni. En pystyisi...en pysty edes ajattelemaan sitä...

Oon niin kiitollinen, että mulla on ystäviä. He saavat mut nauramaan. Ja jutskataan kaikenlaista. Mulla on kavereita,mutta silti...tunnen itseni niin yksinäiseksi. Yritän sopeutua joukkoon,oli se sitten uudella persoonalla tai oudoilla "hauskoilla" vitseillä. Mut saa nauramaan, ja tarvitsen naurua, mutta ymmärrystä ja luottamusta en tunne.

Sanotaan siis, ettei tilani ole huono muttei hyväkään. Henkisesti ollaan menossa huonompaan, fyysisesti olen jo aivan tarpeeksi.

Minulla ei ole pelkkiä sh-ajatuksia vaan tällaisia:

"Kuljen suojatiellä/tai odotan. Autoja vilisee silmieni ohi. Pari nopeaa askelta. Siinä se olisi. Pääsisin kaikesta."

"Katson koulun toisesta kerroksesta alas. Pieni nojaus vain. Päästäisin kaikesta irti."

"Leikkaan esim. kiiviä. Tunnustelen terää, ja nopea veto, niin veitsi olisi lävistänyt vatsani."

Turn the light to an open door

2012-01-11T15:18:00.000+02:00

ENSIKSI : Nöyrimmät pahoittelut pienestä tauosta,jos sen noin voi sanoa. On ollut vähän kaikkea, ja yritin saada sitä hiton videota tänne,mutta se vaan lataa ja lataa eikä mene minnekkään! Murr!!

Tänään oli hoitokokous. Tärisin autossa ja vatsaa väänsi. Hengittäminenkin miltei onnistui. Jännitän aina hoitokokouksia(painonottoa) koska et voi ikinä tietää,mitä siellä tapahtuu. Jos mul ois menny hyvin, ja paino ois pudonnu nii tyylii lähete jonnekki osastolle.<--Pelkään tota. Tai jotain muuta,mutta yleensäkin kaikenlaisia tapaamisia ja kontrolleja.

Tän päivän kokous meni sitten tosi hyvin. Vanhemmat kehu et oon ottanu koulun rennommin ja jaksan tavata kavereita enemmän verraten viime syksy-talvea.
Eli jatketaan samalla linjalla,ellei paino keksi pudota.

Tähän väliin kysymys! Anonyymi laittoi kommasi viime postauksessa, että voinko laittaa blogini Blogloviniin. Mielelläni, ja yritin mutta en oikein onnistunut. Sain itseni kirjautua sisään,mutta en löytänyt minkäänlaista vaihtoehtoa, missä voisin lisätä blogini sinne. Pystyin vain liittymään. Joten jos joku tietää miten toimia, AUTTAKAA !

Haluaisin kysyä,että haluatteko jonkin ns."erikoispostauksen"? GND(GirlNextDoor):ssa on videopostaus työn alla,joten haluatteko jotain speciaalia tähän vai pysynkö samalla radalla?

Hyääh!!

Kyllä mä oon nyt pystyny syömää iha hyvin. Toki ajatukset käy ihan pohjalla. Aina kun teen välipalaa,jään usein tuijottamaan ruokaa, ja 2puolta minussa käy pääni sisällä sotaa. Anoreksia tunkee joka ruokahetkeeni, ja yrittää sabotoida sitä:
"Kukaan ei nää! Nyt äkkiä se taskuun!" "Ei sun tota tarvii syödä,piilotat vaa jonnekki"

Kuka voi allekirjoittaa tuollaisia ajatuksia?

Ja taas kyssäri! En tiiä ootteko huomannu, että ku mulla on alussa toi kuva mis on tän blogin nimi ja se muffinsikuva,niin kuva on siinä puoliksi. Olen yrittänyt kaikkea,säädellä leveyksiä,vaihtaa kuvaa...aina se menee puoliksi. Osaisitteko mitenkään sanoa? Vaikea varmaan kun ei itse pääse asetuksiin..

Lopux viel kuvía,mistä saatte itse päättää,kumpi/mikä on OIKEESTI kauniimpaa. Oikeesti. Eiköhän siitä sitte huomaa onko normaaleja ajatuksia ollenkaan. Ja lähettäkää tosiaan ehdotuksia seuraavaan postaukseen !

"sehän on "tosi" nättiä että vaatteet roikkuu päällä..."

Mua jossain osin ahdisti kattoo tätä leffaa(Aamunkoi osa 1) kun Bella oli niin anorektinen.

Open my body up and do some surgery's

2012-01-02T22:10:00.000+02:00

Ensiksi sydämmelliset kiitokset jokaikiselle rehellisestä kommentista, varmaan ensimmäinen postaus kaikista blogeistani mistä olen 6kommenttia saanut :)

Olen ollut ihan vaakalaudalla tän kuvajutun kanssa. Haluaisin, mutta en halua. Sen takia pyysin teiltä apua.
Oon ainaki nyt päättäny, että en laita niitä mun kuvia. Ja ennen kuin vihastutte tai lopetatte tän blogin lukemisen,niin kerron syyn. Yksinkertaisesti mulla ei oo tarpeeksi itseluottamusta siihen. Musta tuntuu että kaikki lukijoistani on laihempia kuin minä, joten itseni esittely tuntuu vielä pahemmalta kuin ajattelin. Ja laittaisittekö itse omaan blogeihinne?
Ehkä toisaalta. Mutta mietin että ehkä siinä tilanteessa kun ollaan reilusti voiton puolella, ja voin palata noihin.

Sitten tähän päivään. Tänään oli psykologin aika, mikä meni menneitä muistellen. Siitä ihmisestä, minkä kadotin. Paino oli (ylläri pylläri) noussut, ja kun kaikki nyt tietää painokammostani, niin kysyi psyykkarikin että miltä musta tuntuu. Jotain mä siinä inisin sormia katsellen vääntäen pari väkinäistä hymyä.
Sen jälkeen käytiin mummilla. Mummi osaa laittaa ihanaa ruokaa, ja aina taikoo annokset hienoille lautasille ja asettelee ruuat gourmét-annoksien tapaan. Ekana oli parsa-sosekeittoa, millä voisin näin suoraan sanoen elää, koska se oli taivaallista. Sitten oli lihapullia ja kasvispihvejä. Kaiken täyttävän aterian jälkeen mummi sanoi että pakkasessa on jätskiä, ja pyysi mua siskoni kanssa menemään tekemään omat annokset, niin tietää itse kuinka paljon jaksaa.
Sisko otti Aino-jätskinpaloja omalle lautaselle. Mummi oli ostanut Ingmannin Kinuski-suklaa jätskiä. Kinuskista en silleen tykkää, mutta otin nyt mummin mieliksi, kun oli ostanut ihan mua varten, kun se oli laktoositontakin.

Tää päivä on siis mennyt ihan ok. Oisi mennyt paremmin ilman sairauden läski-haukkuja.

Tajusin juuri, että kun Anoreksiaan sairastuu, syömistaito palautuu vauva-ikäiseen. Olen miettinyt omia aikoja ja erityisesti osastojaksoani, ja miten huomasin erikoisia syömistapoja. Tietenkin tavoitteena on syödä mahdollisimman vähän. Mutta kun vertaan syömishäiriöisen ja leikki-ikäisen syömistapaa, löytyy moniakin yhtäläisyyksiä:

                                 Sotkeminen
                                                        Levittely
                              Heittely                                   Pyyhkiminen

                                            =vauvojen ja sh. syömistapoja.

Ja kuka teini/nuoriaikuinen haluaa kuulla äidiltään tai muilta että : "Syö ihan nätisti" tai "älä tee noin vaan..." Ihan kuin syöminen pitäisi opetella uudelleen! Ja kun näkee muiden tekevän tälläistä... Siitä tulee ahdistunu olo, joskus säälivä ja kenties huvittava. Ja siinä näkee miten epänormaalia se on. Ja tietty miten tyhmältä se näyttää.
Tottakai jos teiän vieressä istuu rääkyvä lapsi sotkemassa ruuan kanssa et se ois hiljaa ja söis. Sama juttu syömishäiriöisen kanssa. Kummallekkaan se ei ole helppoa. Lapset ei osaa ja sh. ei halua. Mutta molempien on jossain vaiheessa elämässään pakko.

Jos jotkut on pettyneitä siihen,etten mun kroppakuvia julkassu, niin jotkut halus tietää musta enemmän. Miten voisin itseäni teille avartaa? Mitä haluatte tietää? Kommenttia pukkaamaan!

QUESTION TO EVERYONE :

2011-12-31T14:40:00.001+02:00

Sivuelementti kysely ei toiminu, joten oli pakko tehä erillinen postaus.

Pitäiskö mun laittaa mun vartalosta tänne kuvia. Auttaisko se mua? Haittaisko se mua? Kiinnostaako teitä ja miten? Ja en haluu et mun blogin suunta menee johonki helvetin pro-anan suuntaan, vaik mun kuvien perusteella siihen ei oo vaaraa. Mitämitä?

Jos et haluu kommentoida omalla käyttäjälläsi,anonyymaa. Tai laittaisinko ihan naama kuvia tai jotain muuta? Haluutteko tietää musta lisää?

Still in my coma

2011-12-29T19:45:00.000+02:00

Tänää oli siis se lääkärin aika. Kyllä mä tiesin aikasemmin, et paino on noussu, mut joskus vaik mul on menny tosi hyvin, nii se ei näy painossa. Ja en halunnu nyt laskee sen varaan, et jos nyt se ei oliskaa noussu vaik oon syöny masun täyteen joka päivä, et joutuisin osastolle. Ajatus siitä kammottaa mua. Mä halusin olla varma.
Vaa'an mukaan painoo oli tullu lisää 2,5 kiloo lisää. Se otti myös mun pulssin ja arveli et oon tankannu. En sanonu kuitenkaan myöntänyt, mielessä pyöri et :"Ei osastolle,ei osastolle..."
Mut en mä pystyis yli 2litraa vettä juomaan, enkä juonutkaan. Eli paino oli jokatapauksessa noussut. Rukoilin viime yöt, että se ois noussu, ja aamulla halusin olla vielä 101% varma.

Muutenhan tässä on mennyt ihan ookoo. Syömingit menee sitä perustahtia, joskus paremmin joskus huonommin, mutta mitään suurta ei ole tulossa.

Joskus mun vanha psykologi sano siihen, ku tunsin /tunnen itteni lihavaks, et otan kuvia ittestäni, jos se normalisois mun silmää. Mut en nää siin mitään vakavaa alipainoa, tai laihaa. Jos näkisin, ehkä syöminenkin olisi helpompaa. Tosi moni on sanonut, että kun sairautensa myöntää, siitä lähtee toipuminen.
Mutta ei toi kuvajuttukaan auta. En nyt uskalla näyttää niitä joillekki ja olla et: "Näytänksmä muka laihalta?"

"I wish that the clouds could take me to the sky. I wan't to feel the air in my hair and just float in the wind. I wanna fly high, and never come back. I wanna touch the sun and get much of positive energy of it, so I will survive in my miserable life here on earth. I want to sneak to your bedroom, just lie there with you when youre asleep. I would watch you tears in my eyes. Then I kiss you, and jump off your window. I wanna do things, that I don't need to return on."
-LittleMonster

Big girls don't cry

2011-12-25T17:42:00.000+02:00

Ennen kun kerron joulusta, tänä tiistaina äidin tullessa kotiin, lääkäri oli soittanut ja valittanut painostani. En VOI käsittää miten se voi pudota.. Kuitenkin, ensi viikon torstaina on aika, ja jos paino on pudonnut/pysynyt samassa, tulee lähete kokovuorokautisosastolle. Sydän hyppäs kurkkuun,eikä se oo vieläkään laskeutunu alas.
Seuraavat päivät oli sit vaa pelkkää miettimistä.

Nyt oon siis syöny enemmän ku liikaa. Mut mielummin, kun osastolle. Jouluruokailut on menny sillee aika hyvin. Ei mua onnex ahdistanutkaa nii paljon,ku luulin. Sain syötyy myös suklaata, vaik kuvittelin kaikenlaista sairasta sen syötyä. Nytkin syön suklaapalan, jonka voisin kätkeä housuihini, mutta ei, sen matka menee suuhun. Motivaationani on "mielummin kuin osasto".

Jouluna syötiin riisipuuroa, mikä onnistui kanssa ihan ok, koska syön aamuisin useasti puuroa. Päivällisellä oli minulle maksalaatikkoa,koska inhoan muita laatikoita,kahta eri kalaa,perunaa ja kinkkua. Sitten söin myös mätileipää :3
Syömiseni on onnistunut siis aivan suunnitelman mukaan, kenties ylikin..? En tiedä, olisinko näinkin onnistuneesti syönyt, jos lääkäri ei olisikaan soittanut yms. Hän on mielestäni aika ämmä, kun jaksaa olla niin "huolissaan" mun painosta. Mähän turpoan ihan olemattomiin... Lopeta. Ei nyt noita, vaikka niissä saatta ehkä olla jotain totta...? Mit ei nyt,ku yritän nostaa painoa torstaiks.
Et vaik oon saanu syötyä, ei tarkota, että se ois ollu mitenkää helppoo. Ennen jouluu äiti sai raivarin, alko itkee ja oli ihan maassa,mun takia. Se vaan niin haluis et mul ois kaikki hyvin. Siinä itkin sen kanssa, ja lupasin tsemppaavan vielä enemmän, jos en itseni nii mun perheen ja läheisten takia.
Miettikää jos teiän joku tuttu ei söis? Tottakai te haluatte et se parantuu keinolla millä hyvänsä,koska se ei voi hyvin. Joten joskus tuntuu mahdottomalta, et miten noi jaksaa syöttää,nii kääntäkää se toisinpäin. Kokeilkaa mitä ite tekisitte.

Oon siskollekki sanonu et lopettaa mun juttuihin puuttumisen, mut kyl mäki yrittäisin puuttuu siskon juttuihin vaikka väkisin jos sil olis joku.

Nobody said it was easy ,no one ever said it would be this hard.

Katoin eilen Mr. and Mrs. Smith-leffan, minkä oon jo kyllä nähnyt. Sanotaan, että Angelina on ruman laiha sillon, ja etenkin nyt. Not pretty :P

Parantumisfiilis alkaa palailla, koska haluaisin aloittaa jonkun harrastuksen. Vanhemmat ei just nyt haluis et meen edes joogaan.

Oon iso tyttö jo,ja mä päätän sen,kenen oon tai en

2011-12-20T16:20:00.000+02:00

Kaverini ystävä kuoli hetki sitten Anoreksiaan=syömättömyyteen.

Se, mikä on minulle vaikeaa syömisen lisäksi, minkä sairaus on tuonut tullessaan, on se, etten pysty olemaan ihan vain tekemättä mitään. Koko ajan minulla pitäisi olla jotain tekemistä. Illalla kyllä katselen telkkaria, mutta jotta ansaitsisin sen istumisen, on minun ollut tehtävä päivällä jotakin.
Tämä ärsyttää minua suunnattomasti. Kuten syöminenkin. Haluan, mutten pysty. Yritän, mutten tee. Olen tekemässä, mutta JOKU vetää minua naruista.

Ihanaa, että joulu tulee. Ruokailut stressaa. Isäni sanoi ravitsemusterapeutille, kun hän kysyi jouluherkuista, niin isä sanoi että ateriasuunnitelma jouluisemmin. Laatikoita en syö(paitsi ehkä hitusen porkkanalaatikkoa),koska en pidä enkä ole koskaan pitänytkään. Kinkkua vähän, ja kalaa. Kuulostaa helpolta, mutta katsotaan miten käy. Viime vuoden herkku, ja tämän vuoden pelko, on mätileivät. Pitää paahtaa vehnäleipä(joka on yleensä meillä se pienempi versio paahtareista, että mätiä yms. muita riittäisi enemmän) laittaa smetanaa :P, valkosipulia, pippuria ja tietysti mätiä.
Isä yrittää varmaan jouluna, mitä nytkin yrittää tuputtaa suklaakonvehteja. Vaikeaa.fi. Mutta joulu on kaikille syömishäiriöisille haasteen aikaa, ja mitä haasteen aikaa se olisi jos ei ota haasteita?

Mutta hei, kirjoitan joulun jälkeen, joten ihanaa joulua kaikille, vetäkää mörköä vitun pahasti turpaan, eläkää(toisin kun yksi taivaassa) ja nauttikaa!

Always, trough my head

2011-12-15T17:05:00.000+02:00

Enisiksi haluan muistuttaa,että uuden uutukainen blogini FunWorld on siis maailmassa, muistakaa liittyä lukijaksi !

Maanantai:

Viikko alkaa plääh.... Liikassa kuntotestit. Huononsin melkein kaikessa, mutta keskiarvoprosenttini nousi 2% ?? Minulla ei ollut paria, ja sain oikein laihan tytön rinnakkaisluokalta. Hän on ihan mukava. Yritin olla keskittymättä tämän laihuuteen, mutta en myönnä että onnistuin siinä täydellisesti. Siinä hän veti 100 vatsaa, kun minä saan säälittävän tuloksen. Hän hyppää korkeammalle kuin minä. Lopeta se vertailu, järki huutaa.
Illemmalla joku tuntematon soittaa. Se on uusi psykologoni, tästä läheltä, mihin polini siirrettiin, ja sain uuden ajan. Loppupäivä normia (ahdistusta silloin milloin on tullakseen, läksyjä, väsymystä..)

Tiistai:

Inhottavan pitkä päivä. Eikä tiistaissa nyt muistaakseni mitään erikoista ollut(en muista näin jälkikäteen oikein mitään, paitsi silloin kun postaus on julkaistu). loppupäivä normaal

Keskiviikko:

Tylsää koulussa. Odotan lomaa. Loppupäivä normia<--ärsyttävä sana >:P

Torstai(eli tänään):

Olin psykologollani ekaa kertaa. Vaikutti ihan kivalta, onneksi. Sitten koulussa oli päivän lopuksi kaseille jotain pikkuextraa. Mehun juonti, miten se voi ahdistaa jotain? Aiemmin luokassa toisella luokanvalvojalla oli synttärit, ja hän tarjosi suklaakonvehteja. Oi, olisin niin halunnut ottaa, ja voittaa haasteen. Käteni oli jo ottamassa, kunnes suulihakseni alkoi liikkumaan, ja kieltäydyin. Meinasin purskahtaa itkuun, kun kaikki muut ottaa paitsi minä. Olen luvannut itselleni, että ainakin jouluna syön ainakin yhden suklaakonvehdin :3
Niin siellä kasien juhlissa sai mehua, joilla skoolattiin,en kehdannut sitten heittää täyttä mukia roskikseen, joten kulautin mehun mahdollisimman nopeasti. Sai myös sellaisen sokeroidun vihreän kuulan, mutta niistä en edes pidäkkään. Näin, kun se sama laiha tyttö söi sellaisen. Ihan tavallisesti. :)

Olen huomannut, että minulla on kaksi persoonaa, vähän niinkuin Taran monta elämää-sarjassa. On Minä, hieman ujo, sosiaalinen ja ystävällinen tyttö. Sitten on Ana, ilkeä, häijy, negatiivinen ja paha ihminen, joka haluaa kurjuutta. Nämä kaksi kilpailevat toistensa kanssa. Milloin olen Minä ja milloin Ana. Jälkeenpäin tunnistan.
Esim. kun mietin että jos syön niin lihon hirveäksi kasaksi. Mutta tunnistan pääni sisällä Minut, taistelian joka sanoo että jos syön voitan tän kaiken ja KAIKKI voi paremmin. Se kehottaa mua vaan syömään kuten muutkin viimeistä keksiä myöten, ja sanoo et kyllä kaikki vielä muuttuu parempa.... Ja Ana murskaa noi ja tunkee taas ittensä muhun. Kun katon telkkaria, Ana käskee puntarille. Ei, nyt istun tässä rauhassa. Ja kohta itken että paino on noussut. Ana on tällä hetkellä vahvempi kuin minä, mutta se ei voita tätä lopullisesti. Aion voittaa, ja minulla on tukijoukkoja takanani.

Isäni sanoi hyvän vertauskuvan tilanteelleni: " Kun sairastaa jotain mistä haluaa parantua, pitää käyttää sitä vaikeintä tietä, ottamalla se pahanmakuinen lääke. Vaikka se ahdistaisi kuinka, ja sitä välttelisi, se on ainoa keino parantua".

I got a hangover, I been eating too much for sure

2011-12-09T21:42:00.000+02:00

Tänää oli ravitsemusterapeutin aika. Se jakso jaaritella koko ajan. Ei meinannu päästää mua menemään, tunnin siellä istuin. Iskäki halus änkee vielä siihen. Lopussa mä vaan romahdin. Aloin itkee. En kattonu kumpaakaa silmiin ja yritin upota mun kaulahuiviin. En tiiä miks aloin itkee, ehkä väsymys, stressi, tai mun fiilikset mitkä oon tallonu jonnekki nurkkaan.

Nyt syöminen on ollu aika paljon semmosta "pakkosyöntiä". Äiti on ollu tiukka. Se nyt haluu pitää mut kotona, missä haluun pysyäkkin. Jos oon vähän jotai yrittäny estellä, niin äiti sanoo et se on suora tie sitte osastolle.

Paino on noussu nyt kilon viikossa. Ana vaan piinaa mua enemmän. Nytki pidätelen kyyneliä, ku mietin et paino on noussu. Kyllä mä tiedän et se on oikein, mut joku mussa kääntää sen toistepäin. Mulla oli kurkussa epämiellyttävä tunne, ku kirjotin et tiedän et se on oikein.

Oon taas vaihteeks niin väsyny. Ja kuitenkin pakotan itteni tekemään koko ajan jotain. En tiiä jaksanko huomenna(kaan) mennä joogaan. Vaikka haluaisin.

Mä juoksen lumimyräkässä. En nää eteenpäin. Nään vaan mun hiukset silmieni edessä. Ei. Lopeta! Ottakaa mut taivas! Ottakaa mut pilvien päälle makaamaan, ettei mun tarvitse tehdä eikä ajatella mitään. En jaksa enää...

Have it all good dears. Don't worry about me. And why should you? I'm just a pathetic loser complaining about her boring and tired life. All she wish is dying.

Is there anyone out there, cause it's gettin harder and harder to breath?

2011-12-03T11:47:00.000+02:00

Noh, hoitokokous oli tiukka, jos näin voi sanoa. Oon itekki aika hämilläni. Mun paino on laskenu kesästä 5 kiloo. En voi uskoo. Miteen? Ja ku mut punnittiin, se oli laskenu. Arvaa vituttiko(anteex :( )ku olin täl viikol ihan tosissaan yrittäny? Jos paino nyt putoaa, se on osasto. Pari lisäystä tehtiin siinä samalla. Nytte äiti laittaa mun kaikki ruuat, ja jos en syö, se laittaa mut osastolle itse. Se on now or never. Mun on pakko syödä, vaikka toinen puoli mussa aikoo tappaa mut siitä. Mut osastolle mähän en mene.

Kiva ku kaveri ilmottaa olevansa karkkilakossa. Ja aika moni muuki. Ja kotona mä vaan joudun syömään paskaa ja jälkkäreitä. Ahmatti.

Eikä painon pudotus edes näy mussa? '

Pipareiden leivontaa= :)
Pipareiden syönti= :) :( >:/ niin.

Mua itkettää. Mut en itke. Mulla ei oo just nyt ketään. Oon karkottanu kaikki mun luota. Syöminen on perkele asia, minkä avulla me pysytään hengissä!! Siitä pitää nauttia! Meiän pitää olla onnellisia että meillä on ruokaa! SYÖ!!
Yritän saada näitä mun fiksuja ajattelemisia tänne, ja että ne vois kasvaa. Mä en jaksa.

Oon sanonu aikasemmin, mut uni on mulle tärkeää. Ja nukkuminen. Kun suljen silmät, suljen myös kaiken pahan maailman. Makaan vaan. Peitto lähellä. Joskus pitkänä, joskus pienessä kyttyrässä. Ana yrittää päästä viimevuotiseen tapaan, että mietin mitä olen pävän aikana syönyt. On se välillä onnistunutkin, mut voimia on nii vähän illalla et en jaksa.

Nyt on syötävä. Lihottava. Parannuttava. Läskiinnyttyä.
Nyt.NYT.NYT.

Your love is just a....LIE!

2011-11-29T18:12:00.000+02:00

Ahdistaa.Ahdistaa.Ahdistaa.Ahdistaa.Ahdistaa.Ahdistaa.Ahdistaa.Ahdistaa. >huomaa myös fontti ehdokkaita...

"Siinä sä vaan istut etkä tee mitään. Syöt vaan, lihot, kato nyt noita reisiä? Ei vittu oikeest oot läski...."

Kiitoksia Ana, miten ystävällinen taas jälleen olet. Pienelletulitikkutytölle tiedoksi, olen vihdoin päässyt lukijaksesi, koneeni ei ole antanut sille lupaa?(ja luin koko blogisi alusta loppuun,uskomaton ja raskas matka sullakin :()
Jatketaan! Itseinhoa. Kaikkea. Loppuis jo.
Huomenna hoitokokous. APUA mua oikeest jännittää!! Sinne tulis yx psykologi lähempänä missä asun, ollaa yritetty saada hoitoo lähemmäs, koska mä en vaan jaksa lähteä stadiin asti "juttelee". Toivon et se mun "tuleva" psykologi ois kiva, ja et pystyisin puhuu sille, ehkä tokenisinkin..?

Äiti teki lasagnea. Hyvää ja kauheaa. Miks ton kauhean piti tunkee toho? Äiti ja iskä tänää omalla psykologillaan, oisin päässy mukaa, mut nyt kun oikein sai valita, että raahaudunko ahdistumaan stadiin, niin mitenköhän valitsen? Sisko kävi ostamassa koulukirjoja, joten päivällinen yksin, mikä on vaihteeksi mukavaa.

Ën voi edes avautua omassa blogissa,missä ei käy paljon ketään. Pelkään et mun vanhemmat löytää tän ja laittaa mut johonki laitoksee tai rupee syyttelee.... Pulssi kiihtyy. Oon säälittävä. En ansaitse elämää. THIS SUCKS.

Diggaan tästä kuvasta, ihana tsemppikuva♥

Kyllä mulla menee vielä paremmin. Kaikki ei voi voittaa samaan aikaan. Tsemppiä kaikille, jotka taistelee tän kanssa!

Pitää yrittää muistaa,että meillä on ruokaa ja laihuus ei oo kaunista, vaan sitä itsekkin säälii.

First of all...

2011-11-26T12:56:00.000+02:00

Eli ensinnäkin anteeks nää mun radikaalit muutokset. En vaa pysty olemaan tyytyväinen mihinkään! -_- Ja nimeni on MeGirliestä on muuttunut LittleMonsteriin.

No mites syömiset, perus ahdistusta. Mun rennosta isästä on tullu tiukka ja ei nykyään tahdo puhua mistään muusta ku ruuasta ja syömisestä, mikä on mulle tosi ahdistavaa. Ku ei olis muuta elämää. Tiedän et vanhemmat tekee ton vaa koska ne on huolissaan, mut vois ne kans ohjata mun elämää muualle. Iskä kysy et mites menee. Sanoin et iha hyvin. Iskä kysy epäilevällä äänellä että meneekö? Sit se puhuu sitä ku en juttele milt must oikeesti tuntuu. En mä vaan puhu. Se on yks mun ongelmista.

´Liikas oli taas "iihanaa" uintia. En jaksanu uida melkein yhtää. Must ei lähteny mitään energiaa tai voimaa siihen uimiseen, näytti varmaan et räpiköin siinä vedessä. Oli viel tauoton 200metrin uinti. Jes.

Mul on semmonen olo, et oon pettäny kaikki mun osastokaverit. Mä lupasin,etten koskaan enää tunne näin. Ja tässä ollaan. Kukaan ei haluu olla mun kanssa. Anoreksia karkottaa ystäviä....jota oon ikävä kyllä huomannut omassa kaverielämässä.

but I do...

I'm a warrior queen

2011-11-21T15:29:00.000+02:00

Olin viikonloppuna mummilassa kylässä. Jännitti vähän ruokailujen suhteen. Ja kyllä, mua ahdisti. Mun isovanhemmat on kuitenkin mulle tosi tärkeitä, ja monen mun ystävien mummit ja ukit on siirtynyt taivaaseen, joten en halunnu tuhlata kaikkee aikaani johonki ruokaan.
Kyllä sitten sain syötyä, mutta en kovin nautinnollisesti. Mummi laittoi ison kimpaleen mulle mansikkajäätelöä. Oj se oli hyvää ♥ mutta samalla ahdistavaa.

Viime torstaina oli pediatri. Se oli huolestunu painon pudotuksesta. Mut olin kasvanu :)
Sit se jutteli kaikest kehittymisestä ja kasvusta....

Jos joku miettii,että nyt sillä ei vaan mee hyvin ja ei syö ja antaa vallan analle, on väärässä. Mä taistelen jokaikinen päivä. Joka päivä ,tunti,minuutti,sekunti,sadasosa...
Joo myönnetään, mulla ei mee niin hyvin kun vois mennä, mut on mul myös ongelmia itteni kanssa. Aika paljonkin. Kaikki ne inhottavat tunteet itseäni kohtaan on palannu. Se ei oo mukavaa.

"Oon jonossa. Edessäni on kaksi langanlaihaa tyttöä. Ne kattelee muhun päin koko ajan, ja kuiskii jotain toisilleen vilkuillen mun jalkoja. Ja taas se käänty. Ja taas".


                You make me feel so:

    Ugly. FAT. Bad. Terrible. Hedious.Stupid. Unhappy.
    Disappointed. Failure. Suicidal. Unwanted.Alone.

En oo luovuttanu. Kuka niin sano?

As the light in you went dark I saw you turning over

2011-11-15T19:02:00.000+02:00

En halua nousta sängystä. Haluan vain jäädä siihen, elottomana makaamaan. Hengittää rauhallisesti ja nukahtaa...

Kun taas joudun heräämään,syömään,kävelemään,opiskelemaan,väsymään,ajattelemaan,syömään,ahdistumaan,
raapimaan,inhoamaan,riitelemään,syömään,stressaamaan.....lista on loputon.

Mua ärsyttää ihan helvetisti. Äiti ja ope on tehny semmosen päätöksen, ettei mua arvioida tänä vuonna, enkä SAA tehdä kokeita. Mulla ei ole mitään vaikutusvaltaa asiaan. Luuleex ne et toi päätös auttaa mua jotenkin? Päinvastoin. Mulla ei oo ollenkaan parempi olo, vaan nyt mietin koko ajan et mitä sain siitä ja oonks oppinu tarpeeks... Sanoin tost äitille, mut ei mun mielipidettä mihinkään kaivata.

Äiti "yllätti" tänään mäkkäri-jälkkärillä. Oliko ihan pakko? Sanoin etten ota ja et mun ei tarvi, ja kuulosti silt,ettei mun tarviskaa, mut hetken päästä äiti sano et pirtelö vai jätski. Ja osastolla kiristäminen taas. Siinä sitten itku kurkussa otin sen pirtelön. Äitin kaa saa nykyään riidellä kaikesta.

Why can't I enjoy the things I used to like?

Rasva on ruvennu ahdistamaan mua. Kyllä mä tiedän, ettei se mitenkään sekunnissa lihota yms. mut tää sairaus saa mut unohtamaan sen tosiasian. Inhottaa ku äiti laittaa leivän mulle, siin on järkkyttävästi margariinia. Muka "teeluskikallinen" mut siin on teelusikallinen viidesti. En mä voi äiti lihoa yhdellä leivällä! Tää on niin säälittävää! Mä en haluu tätä mä vihaan tätä!

Viime sunnuntaina, ku piti käydä mummilassa isänpäivänä, mulle tuli ennen sitä joku ihme ahdistus/väsymys kohtaus. Sanoin etten voi lähtee mut iskä ja sisko vaan hoputti kiukkusena. Ku viimeiin raahamiskiristyksellä tulin autoon itkien, äiti kysy et mikä mulla on. Ja äiti sano et voin jäädä kotiin jos mua ahdistaa. Sisko vaa huus ja kiros mun tähden. Tuntu itsekkäältä olla menemättä, mut kyl mä mielummin hyvällä mielin näkisin mummii ja ukkii, ku oisin siel ja raivostuisin jostai ruoasta. Ku tulin sit kotiin ite, ihan järkyttävä itku. Hysteerinen suorastaa. En oo varmaa koskaan ennen itkeny nii paljon. Henki ei meinannu kulkea. Varmaa kaikki mun fiilikset,mitkä oon heittäny maton alle, tuli sieltä sitten tmmöisenä. Ajattelin samal kaikkee muutkii pahaa, mitä mulle on käyny. Sit istuin ikkunan vieres about puol tuntii katellen vaan, ja kuunnellen masennus-biisejä. Sit menin hetkeks nukkumaan.

Mun elämä on jokapäiväistä helvettiä. Suoraan. En löydä mitään hyvää.

Jos haluutte tietää, mikä biisi kuvastaa mun tunteita se on Apocalypitcan jos on Lacey Sturm- Broken pieces
http://www.youtube.com/watch?v=jsxRGIMIbFQ

Bitter sweet

2011-11-09T18:32:00.000+02:00

Ei kamalan hyvin mene. Pelkään mun äitiä. Tiiän, se on tyhmää, mut pelkään sitä vähän. Se on kai vaan nii väsyny muhun, ja mun sairauteen.

Suihkusta tullessani,mua ahdisti. Mietin ruokaa ja katoin itteaäni peilistä. Oisin voinu oksentaa. Sairas puoli alkaa kontrolloimaan, tunnen sen. Alan kattoa sheivereitä. Ei! En satuta itteeni, se ei paranna mun oloa tippaakaan, päinvastoin!! Otin sen kuitenkin, ja yritin viiltää solisluuta. Ei siitä pahaa jälkeä edes tullut, terä oli niin tylsä. Kuten sanoinkin, oloni ei ollut yhtään parempi. Myöhemmin ihoani särki. Oli siitä sittenkin aika pahat jäljet tullut. Kirosin itseäni että miksi,ja vielä että mihin paikkaan? Oikeen kaikkien näkyville. Pointti oli kuitenkin se, ettei kukaan näkisi,varsinkaan äiti.

Me...

anorexia

Aamulla menin aamupalalle,ja katsoin,että paitani piilotti jäljet. Hetken pöydässä ollessani, äiti kysyi, että mitä ihmettä mul on rinnassa. Paita oli valunut. Tietenkin. Menin ihan vaikeeks. Mitä mä nyt sanoisin, et se oli vahinko. No sen ainaki sanoin. Äiti kysy et oonko sheivannu? Sanoin et joo, ja terä oli huono. Äiti sano et oon varmaa yrittäny ajaa sitä karvaa mitä"aliravitsemustilassa" tulee,vaikka paskat mulla siinä karvan karvaakaa ole. No, pääsin siitä tilanteesta aikamoisella. Huh vain. Äiti on nyt rasvannut itä, että se parantuisi.

Oon saanu,eli pakottanu itteni syömää vähä paremmi, sanotaa näin. Se on ahdistanu. Illalla sängyssä alan raapia toista solisluuta. Aamulla se on vereslihalla. Hyi, ei tää oo normaalii. Koulus kaverit kysyy et mitä noi jäljet on, oon vaa sillee et ei mitään yms.
Raapiminen jatkuu,nyt kohteena reiteni. Se näyttää nyt ihan pahalta palovammalta. Myös lonkkaani olen raapinut ja kylkeä.

Mua ahdistaa jo valmiiksi, koska meillä on perjantaina uintia. Näen itseni taas jälleen läskinä, ja mua ahdistaa kauheest näyttää mua kaikille. Sit ne voi olla sillee et "tosi anorektinen oot ollukki" sairas puoli mussa kirjotti ton, mitä kuitenkin todellisuudessa ajattelen. Ja ne raapimisjäljet!! Nyt kaikki näkee ne kaikki. Mitä mä niille aion sanoo, koska ihan satavarmasti ne näkee jäljet.
Kiva täst postauksest tuli ällöttävä. No, semmonen mä nytten olen. Ällöttävä sairas ihminen. En pysty hyväksymään sitä. Voin sanoo sen, mutten hväksyä.'

Ja ulkoasu on muuttunu aika rajusti, yritän nt olla tyytyväinen.

And this type of love Isn't rational, it's physical

2011-11-05T09:49:00.000+02:00

Äiti ei jaksa mun sairautta. Paino on laskenut kesästä 3 kiloa. Äiti sanoo ja raivoaa miten vaikeeta tää on ja et koht se laittaa mut osastolle yms. Kyl mä ymmärrän äitii. Anoreksia on saanut taas ison otteen mun elämässä. Valitettavasti.
Äiti kysyy et haluunksmä osastolle ja sairaalakouluun ja kaikkeen paskaan takasin. No en helvetissä! En mä tätä edes halua. Se vaan pakottaa mua....
Äiti sano et se ja iskä rupee annostelemaan, vaikka otankin aina hyvän määrän, mut kuitenkin. Oon nytte kyllä saanut taas osallista, koska en halua sitten kun pitäis pystyä itse ottamaan, niin jotenkin siinä sitten olettaa et joku muu tekee sen mulle. Se on musta kiinni ja mun pitää ite oppia selviytymään, et mä voitan kokonaan Anan.

Eilen, kun äiti tuli kotiin, se oli ostanut meille McFlurryt. Hengitys kiihtyy, ajatukset surraa ja itku ja raivo meinaa tulla. Meen äkkii mun huoneeseen ja yritän rauhotella itteeni. Yritin puhua itselleni, et koht oon osastolla ja haluun näyttää, et pystyn. Söin siis jätskin pienessä kyttyrässä sohvalla, ja luin lehteä. Luen yleensä kun syön, etten keskittyisi syömiseen niin paljon. Mutta kyllä niitä ajatuksia sieltä vaan tulee.

Ei tän pitäis olla näin vaikeeta....

Tänään on pakko purkaa mun ajatuksia mun tunnekirjaan, mikä ei kyllä auta mua kauheest. En oo puhunu mun tunteista moneen kuukauteen kenellekkään, koska en haluu puhuu äitille, koska pelkään sitä, ja mun uus psykologi on suoraan sanottuna ihan ´paska vanha eukko, joka puhuu mun perheen asioista: "Mites sun siskolla menee lukiossa", "Ai meettekö kampaajalle?"..
En pysty puhuu sille, ja äiti epäilee, et sen takii mulla varmaa meneekin huonommin, kun en voi jutella kenellekkään.

But mama I'm in love with a criminal

2011-11-02T19:45:00.000+02:00

Tunnistatteko tälläisiä tunteita/näkökulmia,mitä Anoreksia meille "tuo"?

"Take me back to paradise baby,back in to your wonderland"

"She is a villain by the devil's law,she is a killer just for fun.."

"They and I try to keep us apart........"

This is how i feel.

Don't come back for me, don't come back at all

2011-10-27T16:49:00.000+03:00

Eilen meillä oli luokan kanssa sellanen "hauska ilta",missä oltiin luokan kaa ja tällee. Siel tehtii vähä ruokaa yhessä, katottii vanhoja kuvii meist yms.

Iltaa jäi kaivertelemaan ystävämme....tarviiko edes sanoa?
Syötiin lämpimii leipii,niinku uunileipii. Jälkkäri oli järkytys. Prinsessakakkua. Kakut on mulle aika vaikeita jo muutenkin. Marsipaanista tulee vähä huono olo. Kun kaikki alkoi ottaamaan kakkua, mielessäni kävi tunnemyrsky.

Ei,ei EI! Et sä läski saa! Syöt tota niin läskiks menee. Uskallakki! Et helvetissä ota!!!!!

Jos mä vähän....eikai se niin paha ole..... pikkunen pala vaan.....kyllä mun kannattaa...

Jos tohon retkahdat,et pysty hallitsee enää mitään! AHNE POSSU!!!

"Otatsä ?" mun kaveri kysy ojentaen kakkutarjotinta. Hän keskeytti mun pään miltei halkeamasta. Nyt ajatukset tulivat kolminkertaisena. Pyöri,hyöri.. Mitä mä nyt teen? Tää tuli nii nopeest?!? Apua sano nyt jotain... Sitten se tuli: "J-joo". Kaveri sano et se voi leikkaa, mut sanoin että kyllä mä voin ite. Pieni pala siis tuli. Onnistuin. Olin sinä iltana voittanut Anan. Vaikka en muuta pystynyt ajattelemaankaan. Äiti sitten haki,ja kyseli vähän mitä syötiin,ja ku kuuli et siel oli prinsessakakkuu,kysy miltei heti että pystyinkömä ottaa. Sanoin et joo,ja äiti kehui mua niin paljon, mutta ahdisti koko ajan. Äiti myös ehdotii ahdistuslääkkeiden otettavan uudestaan käyttöön,mutta kieltäydyin. Haluan vielä taistellla.

Kaverit kävi kans Mäkkäris. Voi että tykkään Mäkki-ruoasta! En vaan pystynyt. Mun kaverit ei ehkä tajua, miten paljon mun tekis mieli, ja miten haluaisin liittyy niitten juttuhin, enkä vaa istuu siinä näpräämässä jotain pillin roskaa. Ennen tykkäsin-ja ennenkaikkea nautin ruoasta. Ku alkaa tälläi säälittävästi sairastelemaan tätä maailman hyödyttömätöntä sairausta, alkaa lukea kaloreita ja laskeskelemaan. Mäkki ruuissa sama juttu. Pakko käydä netissä katsomassa, jos sinne joskus uskaltaa mennä. S-Ä-Ä-L-T-T-Ä-V-Ä-Ä.

Mäkkäristä puheen ollen, lempiherkkuani on McFlurryt ja suklaasundae , jonka Ana minulta on taas jälleen kieltänyt... :,(

Anteeks jos ahdistin...ei ollu tarkotus....

She's just a sucker with a gun

2011-10-22T21:08:00.000+03:00

Polilla käynti. Paino laskenut. Voisin tappaa Anan. Oikeasti, olen tappanut sen paskan sata kertaa, mutta se herää uudelleen ja uudelleen.

Lisää tarkkailua, kysyntää pystynkömä, annosteluehdotuksia....

EI.

Haluun selvitä jokaisesta laittamastani leivästä, aterian annoksesta, lasin juomisesta ja kaiken pureskelusta ja nielemisestä itse. Minähän olen se päätekijä. Se ahdistaa minua vain enemmän.

Kaikki se kova työ minkä tein talvesta kesään, milloin sain ihanan ja vapaan luottamuksen ja rentouden kaikesta, niin kaikki tuntuu nyt taas siltä samalta mistä lähdin.

Inhottaa syödä suklaatuuttia, kun joku siinä huutaa läski,läski,läski,läski....
Eikö mistään saa enää nauttia?!

Taistelu alkakoon.

Anna minulle hetki aikaa,hetki aikaa miettiä uudelleen,laittaa sanat oikeaan paikkaan,sanoa mitä todella tarvitsen

2011-10-19T15:47:00.000+03:00

Mua rupee oikeesti pelottaa...

Tuntuu,et anoreksia ottaa mut viel enemmän valtaansa. Ja tunnen itteni niin avuttomaks,et jään sen jalkojen alle. Tuntuu,etten pysty tälle mitään. Anoreksia yrittää voittaa. Äsken se oli sidottuna arkkuun,ja mulla oli hyvä olo. Nyt se on saanu teipin irti suusta,ja köysiään löysemmäks. Mä pelkään että se tulee mun taakse ja rupeaa hallitsemaan mua.'

Luin parista lehdestä ihmisiä,jotka on sairastanu syömishäiriötä. Molemmat tuo esiin tämän: "Toipuminen kestää koko loppuelämän". Sama jos olisit rippuvainen alkoholiin,kun oot vihdoin kuivilla,se rupeaa kuiskailemaan sulle. "Ota mua,sä haluut mua,meil on nii hauskaa yhdessä...." Anoreksia kuiskailee ihan samoja juttuja. Anoreksia tekee riippuvaiseksi. Mä oon sen verran heikko ihminen,että kun mulla on paha olo,en puhu siitä kenellekkään. Puran sen jollain muulla,joka oli viime vuonna laihduttaminen. Eihän se mitään tervettä ole. Ei sen niin pitäisi mennä...

Vaikka tää blogi on mua ja mun syömishäiriön liittyvää,en kehtaa/uskalla laittaa kaikkea sitä,mitä musta tuntuu. Sen takia kehittelin sellasen vihkon "Book of my feelings and thoughts" jossa mä askartelen lehdistä kuvia sinne mun ajatuksia ja tunteita anoreksiasta. Jos se auttais..? Vähän kuvaakin voi tulla siitä,jos kiinnostaa...

Pari päivää sitten oli mun synttärijuhlat. Halusin sillon vaan pitää hauskaa ja miltei anelin ettei Ana tulis pilaamaan kaikkea. Mutta se sieltä välillä pilkahteli. En viitti sanoa mitä se sanoi,muttei mitään positiivista.

Mä oon niin kyllästyny tähän. Mä haluun elää normaalia elämää,mutta mulla on hyvä olla tässä ja nyt. En halua muuttaa stä miksikään. Mutta kaikki vetää mua joka paikkaan..
Stressiä niin paljon kun voi vaan olla. Mä en jaksa koulua. Koetta,koetta koetta,läksyjä,sanoja,numeroita,sulkuja,kirjaimia,kirjoja,kyniä,vihkoja,papereita......
Sitte vielä omat stressit: Ulkonäkö,syöminen,kaverit,koulu,mitäköhän se paino on,oonksmä lihava,tee sitä,ja muista tätä,oo tää,etkä tota ainakaan syö,mitä sit söisin,voisinkohan mä.....

Sitten kaiken tämän lisäksi must tuntuu,et jään ulkopuolseks kaikessa. Koko mun omassa elämässä. Istun mun huoneessa rättiväsyneenä. Mua väsyttää entistä enemmään. Haluaisin vaan kaatua lattiaan ja kuolla. Sisäistä rauhaa ja mielihyvää saan nukkumisesta. Saan vaan maata siinä,kuin kuollut. Saa hetken rauhan olla ajattelematta mitään,mitä ei halua. Haluaisin nukkua pois....

Crying on the mountain,crawling back,acting that I'm fine.

2011-10-08T16:39:00.000+03:00

Olo tällä hetkellä...en tiedä? Oltiin IKEASSA. Voi kun saisi joskus huoneen niinkuin siellä..
Katson näppäimiä,ja mietin mitä kirjoittasin. Masennan kuitenkin kaikkia,koska mitään kovin iloista ei ole nyt näkynyt tässä blogissa. On mulla ihania kavereita,joitten kanssa saan nauraa,mutta paha olo tulee kuitenkin.

Sain muutama viikko sitten historian kokeesta 8½. Olin harjoitellut,ja olisin niin halunnut edes ysin. Olin niin pettynyt kun sain tuon numeron. Olisin voinut rupeamaan itkemään. Kirjoitin kirosanoja vihkooni,minkä suttasin ettei niitä näy. Olin koko loppupäivän,tai siitä lähtien ihan maassa. "Harjoittelin parhaani mukaan,ja tuo on paras tulokseni? Huono paska". Nyt koe löytyy rypistyneenä sänkyni alta. Miksen voi olla onnellinen tuloksestani? Kun sairastuin,minun oli pakko olla paras. Osastolla ollessani sain ystäviä,jotka auttoivat minua ymmärtämään,ettei tarvitse olla paras,vaikken ole heille kertonkutkaan mielestäni,että minulla oli ja ehkä on vieläkin täydellisyyden tarve.

Olen ajatellut,kun aloin laihduttamaan,että minusta tulee täydellinen. Mutta täydellsellä ihmisellä,on joka ikinen asia hyvin. Hän on terve,hyvä perhe,kaverit,tulevaisuus... ei mitään mutkia matkassa,ei itsetunto ongelmia...kaikki hyvin! Täydellisellä ihmisellä ei voi olla syömishäiriötä,sillä on vaan kaikki hyvin. Ajatellen kaikkea tätä,täydellistä ihmistä on vaike löytää. Rentoutuisin minäkin,koulusta,ulkonäöstäni,painostani,huoneestani...en vain osaa. Olen kärsimätön ihminen,joskus ja tuntuuettä minulla olisi koko ajan hirveä kiire. Äitikin on sanonut että rentoudu ja mikä kiire sulla on,ja sanon aina etten tiedä,minun on vain pakko.

Aamulla nousen sängystä,olen kuullut,että äiti on lähtenyt viemään Almaa,ja sisko nukkuu aina pitkään. Menen peilin eteen ja katson itseäni. Pari kuukautta sitten,kesällä en pitänyt itseäni ollenkaan lihavana. Mitä on tapahtunut? Miksi näen lihaa ja läskiä? Miksen voi olla sinut itseni kanssa? Miksen voi vain syödä mitä sattuu? Ihana esikuvani,on laiha paras ystäväni,jota ihailen kaikista eniten. Hän voi syödä mitä hän haluaa. Haluan olla kuin hän. Haluan nauttia hänen kanssaan. Olla normaali.. Ja rukoilen aina,ettei Ana koskaan koskisi häneen,koska en kestäisi hänen tuskaansa,koska tiedän miltä se tuntuu.

         "Kipu korvaa ystävää"..

   Otan lääkkeitäni,ja näen ahdistuslääkkeni,mitä söin alkuvuodesta. Olin silloin niin ahdistunut,että ajattelin ottavani yliannostuksen tabletteja. Toivoin vain,etten ahdistuisi niin paljon.


            "Hello,hello remember me? I remember everything of control".

"Perfection is not just control"
                             (Black Swan)

Life without you?

2011-10-05T17:14:00.000+03:00

Aamulla herään. Puen päälle ja laitan kasvoni ja hiukseni kuntoon. Tarkistan laukkuni,että kaikki on mitä pitää olla. Syön aamupalan. Viimeistelen vielä itseni ja katson peilistä,että kaikki on "kunnossa". Katselen miten vaatteeni istuu. Kaikki oli hyvin kunnes kuulin äänen "aika läski". Järkytyin. Kun pääsin osastolta ja voin muutenkin paremmin,en todellakaan pitänyt itseäni laihana. En myöskään ylipanoiselta tai lihavalta.
Se vanha ääni joka muistutti minua,miten läskit jalkani ovat oli palannut. Menen huoneeseeni ja murrun kyyneleisiin. En halua. En aio antaa sille valtaa. Mut mua pelottaa. Ne köydet,mihin se "hullu" minä sidottiin osastoaikana,niin tuntuu että se saa niitä auki. Se ei vaan koskaan kuole.

                                Let me be who I really am!

                     This one for you and me.

        she said sit back down where you belong.

"You will meet the dark stranger".

Like a prayer

2011-10-02T16:40:00.000+03:00

                                "Rakas Jeesus siunaa meitä,anna meille
                                  enkeleitä. Siivilläsi meidät peitä,älä meitä
                                 koskaan heitä, Aamen."

"Kiitos tästä päivästä,se on mennyt ihan hyvin. Suojele ja siunaa perhettäni,ystäviäni ja sukulaisiani. Antaisitko jokaisen koulupäiväni olla mukava,että osaisin ja oppisin hyvin,ettei tarvitsisi stressata paljon. Ja että vaikeat aineetkin onnistuisi,ja että jaksaisin joka päivän."

"Anna ystävilleni hyvä ja terve elämä. Paranna ne, joilla on vielä vaikeaa,ja suojele niitä,jotka eivät ole tähän sairauteen joutunut. Ole kiltti,ja säästä heidät tältä tuskalta."

"Anna myös Almalle ja gerbiileille hyvä ja terve elämä myös,että heillä olisi kaikki hyvin,eikä niillä olisi mitään hätää."

" Toivoisin hyvää ja onnellista tulevaisuutta itseni liskäksi läheisilleni."
"Anna minun nukkua hyvin,että jaksaisin joka päivän seikkailut".

"Kiitos kaikesta,mitä teidän avulla olen saanut. Nämä asiat,mitä pyydän joka päivään,on minulle todella tärkeitä. Tarvitsen niitä kaikkia,jotta minulla olisi kaikki hyvin,ja että voisin olla kunnolla onnellinen. Olenko ansainnut sen? Tiedän,että kaikki nämä on paljon pyydetty,mutta niitä pyydän,ja olen pyytänyt pitkään. Olen polvillani,ja pyydän koko sydämestäni näitä. Olkaa kilttejä.
                                               Aamen."

Tältä kuulostaa jokapäiväinen iltarukoukseni. Jotkut voi herättää teissä outoja tunteita. Nämä on kuitenkin asiat,joita tarvitsisin.

Who knew,no one cares?

2011-09-26T16:25:00.000+03:00

Viime perjantaina liikkatunnil juoksin 1500. Mun kunto on TOSI huono. En tiedä miks,mut juoksin/hölkkäsin koko matkan. Vähä oon hullu. Ku viimein olin mennyt sen kokonaan,mulla oli niin huono olo. Mun vatsaan ja maksaan sattu,ihan ku joku ois lävistäny sen. En pystyny hengittää. Jouduin vaivalloisesti voihkimaan,että saisin henkeä. En päässyt ylös. Ku pääsin juomaan,se ei auttanu. Hetken istumisen jälkee,sanoin kaverille,et mul on hirveen paha olla. Kävelin vessaan,ja oksensin vähän. En oo oksentanu tyylii 3 vuotee?
Koulussa: Kokeita,kokeita,kokeita. Ku yks on saatu valmiix,toinen tulee perässä. En mä jaksa enää.

Blogissa: Kukaan ei käy. Ei tässä eikä GND(GirlNextDoor). En osaa kirjottaa. Käyn päivittäin muitten blogeissa ja olo on levoton. Vois lopettaa koko blogin,sanoo osa musta,mutta sitten yritän muistaa,et teen tätä blogia myös itselleni,se on niinku päiväkirja. Se on terveellistä. Mut ei siitä haittaakaan olisi,jos näitä juttuja joku lukisi. Nooh,kaikkee ei voi saada.

Kukaa ei tykkää musta. Ei hitto en ala tota taas. Yritän muistaa haluaisinko ite lukee tämmöst. Mut tykkään niin paljon yhest,joka ei tuu koskaan tykkää must. Ooon yrittäny unohtaa,mutta nään sitä liki joka päivä.

Ian,rakastan sua ja Vampyyripäiväkirjoja,teette mun elämästä ja ajatuksista mielenkiintoisemman.

This is it,here I stand

2011-09-16T18:00:00.000+03:00

En halua. Ei.
Olen ollut stressaantunut vähän kaikesta,eniten koulusta. Olen joutunut puhumaan opettajien kanssa, jotka jankuttaa että älä stressaa yms. Sitten yksi opettaja sanoi, että jos stressaan liikaa ja keskityn kouluun liikaa,riski sairastua uudelleen on suuri. Kun edes ajattelin sitä,kun tottelin Anaa tämän piiska kädessään ja kun olin osastolla,olisin voinut oksentaa.
Lupasin itselleni niin syvästi,kun viimein pääsin osastolta,etten palaa sinne enää koskaan. Vaikka kuinka ahdistaisi ja haluaisin laihtua,en anna itselleni tapahtua niin. En halua jättää kaveriani,perhettä ja muita osaston taakse.
Pari päivää sitten,ihan huviksi punnitsin itseni,ja paino oli laskenut. Olin liikkunut kai enemmän. Minulla oli niin paha olla. En voinut uskoa sitä.

Sairaana ollessani hyppisin ilosta,mutta nyt en. Päätin ottaa aterioilla enemmän. Päivää myöhemmin se oli taas samassa,kun sen pitäisi.
Romahduksia sattuu,kun on parantunut. Mutta jos ne saa korjattua,eikä anna sen romahtaa liikaa,hätää ei ole. Kun on parantunut,ei ole sellaista,etteikö ahdistaisi tai muuta samanlaista.
Nyt yritän parhaani. Syön vaikka enemmän jos se on siitä kiinni. En lähde takaisin siihen leikkiin,mihin ryhdyin.

Lisää kuvateksti

                                                            If my body was on fire,
                                                            you watch it burn down in flames

                                                                 To you Ana,fucking idioit who ruined my life

You can seee my heart bleeding,you can see trough my chest

2011-09-09T15:17:00.000+03:00

Olen surullinen. Ja vihainen. Ruokailu on ruvennut ahdistamaan yhtäkkiä enemmän. Tiesin että näitä päiviä tulee,mutta miksi juuri nyt? Ana,joka lyyhistyi lattialle,kun minut uloskirjattiin ja söin mitä teki mieli. Hän nousi ylös. Hentoset mutta sisäisesti raskaat askeleet kävelevät koko ajan lähemmäksi. Hän löytää kotini. Joku vetää minua kädestä. Se on Ana. En pysty näkemään hänen kasvojaan. Laiha ja kamala vartalo inhottaa minua. Hän on ilkeä. Hänen kamala hymynsä tunkeutuu silmiini ja naurahtaa. Hän pakottaa minua liikkumaan. Huijaamaan ruoan kanssa. Ahdistun. Kaivan laatikostani aseen. Osoitan Anaa sillä,uhkaten tappaa sen jos pakottaa minua vielä johonkin. Hän pakottaa katsomaan itseään. Miten luinen hän on. Miten nääntynyt. Melkein kalju. Hän ottaa rantestani kiinni,ja sanoo minulle,että aloita taas. Sanon etten halua. "Tämä ei ole mikään vaihtoehto,VAAN ALOITAT!" "Olisit taas laiha,tällainen kuin minä." Hän ottaa aseen kädestäni ja sanoo: "Nyt tapan inhottavan itsesi." Näin hänen kasvot. Se oli minä. Se laiha,sairas minä. "Luuletko pääseväsi minusta noin helposti?" PUM! Hikisenä nousen kuin vieteri sängystäni. Hengästyin.

Miksei Ana voi häipyä? Miksi se pitää kuiskailla takanani,että tee sitä tee tätä. Olen ollut yllättävän vahva,ja kuitenkin syönyt,joskus itkien. Yritän muistuttaa itselleni,että hän vain viiltää minua,haukkuu ja vihaa minua,tekee perheelleni ja läheisilleni surua ja pilaa elämäni,mistä pitäisi nauttia. Miksi ottaisin sen takaisin? Se on laiha ja hauras,mutta vahva.

Who do you think you are?

That made everything feel better,and even then my eyes got wetter

2011-08-24T14:33:00.000+03:00

Viimeksi jäin siihen,kun minulla alkoi menemään hyvin. Kesäloma oli mennyt hyvin.
Kun elokuun alussa osasto taas avautui,oli minulla suunnitelmissa olla siellä 2 viikkoa kunnosta riippuen. Mutta kun kaikki oli mennyt hyvin ja voin paremmin,olin viikon osastolla,ja sitten minut uloskirjattiin. Ehkä maailman paras tunne pitkään aikaan.
Kun lähdin huoneesta,näin vielä siinä tuolissa,missä ensimmäisen kerran istuin,musta siipisen enkelin. Hän istui pienessä kyttyrässä hyvin surullisena. Kun häneltä kysyttiin jotakin,se vain piipitti "en mä tiiä"... joka vastaukseen. Katsekontaktia tuskin sai. Muistan sen tuskan. Näin sen,kun kävelin ulos huoneesta. Miten tummuneet siipeni olivat,ei olisi jaksanut kantaa enää mitään. Siivet täynnä viiltoja,arpia ja tuskaa. Silloin,kun olin vielä musta enkeli,kun poistuin huoneesta,mietin vain miten lihava olen,mitä joudun syömään ja olisi pitänyt karata tai olla suostumatta tai olla näin heikko. Nyt kun kävelin siitä,mielessäni oli,että vihdoin saan aloittaa uuden elämän. Kavereita,koulua...ja kaikkea sitä mitä minulla ennen oli.

En voi uskoa,että olen ollut sellainen. Niin sisäänvetäytyvä ja hauras. Mielessä pelkkä ruoka. On tapahtunut niin iso muutos itsessäni,että en tiedä mitä pitäisi ajatella.

Olen niin onnellinen,että olen terve. Että elämässa on niin paljon muuta.

Your'e gonna get this trough,just trust yourself and me who you are

2011-08-07T12:34:00.000+03:00

Aloin siis aloittamaan normaalin syömisen. Etenin niin,että kokeilin toista tapaa syödä mm. leivän. Haukkasin siitä ilman puristeluja ja murusteluja. Se oli niin vaikeaa. Mutta halusin sisimmässäni onnistua. Seuraavilla kerroilla,jatkoin,tajusin,ettei mitään kamalaa tapahdu. Sitten aloitin muitten syömiset toisin. Aterioiden. Ilman kastikkeiden sotkemista. Aluksi vaikeaa,mutta ajattelin,että olen sanani arvoinen ystävilleni,jotka tsemppaavat kanssani.
   Puuro. Ilman lautaselle levittelyä.
   Mitat. Että en jätä mittoja vajaiksi.
   Margariini. Kaikki leivän päälle. Sitä paitsi nyt terveenä olen huomannut,ettei siinä ole hirvittävää määrää.

Siinä se oli. Söin normaalisti. Pakko myöntää joskus sorruin hetkeksi pieniin huijauksiin,koska ahdisti muitten huijaus. Mutta ei minun olisi pitänyt sortua siihen,olin päässyt jo eteenpäin. Jotkut eivät olleet. Kotonakin tein joitain vähän,mutta en enää niin paljoa.

Alkoi myös tuntua paremmalta. Ei koko ajan sitä syyllisyyttä,mitä tuotan ystävilleni,perheelleni ja itselleni.

En kuitenkaan ollut vielä täysin parantunut. Pidin itseäni vielä lihavana. Syöminen ei ollut helppoa,mutta ei niin vaikeaa,kuin alussa. Heiluttelin jalkojani,vaikka itse tiesin,ettei se kuluta yhtään mitään. Olin vielä levoton. Halusin vielä liikkua.

Kun kesäsulku alkoi,painoni laski. Olin hyvin pettynyt. Sitten en ainakaan syksynä pääsisi pois,koska ei kukaan luottaisi minuun.
Kesä,se meni ihan hyvin. Aterioita jäi joskus vajaiksi,mutta pystyin syömään paljon kaikkea,mitä en olisi uskonut syöväni. Suklaakuorrutettua kermajääteöä,lihapullia,karkkia yms. Vaikka pidän kaikista,en vain ole antanut itselleni lupaa syödä niitä. En ole antanut itseni nauttia siitä..

Haluaisin jakaa tämän kaikille,jotka vielä taistelevat Anoreksian kanssa.
Meillä on mahdollisuus parantua. Me saamme itse valita,milloin parannumme. Meillä on apu ja lääke,miten parannumme. Meillä on ruokaa.
Leukemiasta,kaikki ei toivu. Syövästä kaikki ei toivu. Onnettomuuksista kaikki ei toivu. Jotkut kuolevat,joillekkin jää pysyviä vammoja. Kaikki heistä haluaisi toipua,ja jatkaa normaalia elämäänsä. Mutta he eivät voi.
Nälänhätä tappaa ihmisiä. Vanhemmat tekisivät mitä tahansa,että lapsensa saisi ruokaa. Me saamme ruokaa. Me saamme itse valita syömmekö sen. Voimme pitää itseämme nälässä,mutta niillä joilla ei ole ruokaa,ei tee sitä laihtuakseen,vaan koska heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kärsiä.

Älkää antako anoreksialle valtaa,vaikka helppoa se ei olisi. Takaan,että terve elämä,on onnellisempaa! Mitä saatte laihuudesta? Liiasta laihuudesta kuoleman. Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää!

Don't let nobody break you down

2011-07-30T11:07:00.000+03:00

Osasto alkoi toinen helmikuuta. Kaikki oli kamalan laihoja. Tunsin itseni vielä enemmän isommaksi,kuin aijemmin. Ruokaa oli paljon,tai minulle paljon. En ollut tottunut niin isoihin ruokiin. Ruokailujen jälkeen käperryin sohvalle,en halunut katse-kontakteja keneenkään.
Osastopäivät oli aika samanlaisia. Huomasin myös,että pari huijaili ruoan kanssa. En sairauden tokkurassa tajunnut,että sen on niin sairasta ja naurettavaa. Luulin,että jos minä en huijannut,kaikki luulee,että syöminen on minulle helppoa tulin tänne vain syömään kuin mikäkin sika. Joten aloin ottamaan vähän tapoja. En kuitenkaan paljoa,vaan yritin jättää mittoja vajaiksi,ja murustelin leipää ja sotkin vähän lautasia. Nyt kun olen nähnyt muiden tekevän sitä,näen kuinka tyhmän näköistä se on. Se ei auta ollenkaan mihinkään.

Toisten huijaus myös ahdisti. Ilmapiiri oli kireä ja kamala. Kun ajattelin,että huijaus loppuu tähän,ja näin muiden huijaavan,menin siihen mukaan.

Loppu vaiheissa,lopetin sen. Sain ystäviä,kenen kanssa halusin tsempata ja päästä tästä yli. En halunnut tuottaa heille pettymystä. Enkä itselleni. Halusin olla sanani arvoinen. Se olisi kaksinaamaisuutta,sanoa että tsemppaisi,mutta huijaa kuitenkin. En ole sellainen ihminen. Ja halusin näyttää "esimerkkiä muille.

Sitten aloin syödä tavallisesti. Tajusin,että painon on noustava jossain vaiheessa kuitenkin,minä vain viivytän sitä. Kun tajusin tuon asian,raivosin sisälläni,että miten pystyin viivyttämään tämän helvetin jatkumista?! Ei sitä sillä hetkellä tajua,kun pitäisi.

This used to be a funhouse,but now it's full of evil clowns!

2011-07-24T12:39:00.000+03:00

Oli lokakuu,kun laitoimme pieniä vaatteita äidin ja siskoni kanssa pois. Siinä meni tovi,ja olin pukenut vanhat siniset legginsit ja topin. Äiti antoi minulle hupparin,ja kysyi mahtuuko se minulle enään. Laitoin sen ylleni,ja se näytti isolta. Huusin äidille että kyllä se menee. Jatkoin siivoamista,ja huomasin yhtäkkiä,että äiti katsoi minua. Se ei ollut mikään kiva katse.
" Voi kun sä olet laiha". "Ihan kamalan näköinen!" Äiti alkoi itkemään. Sisälläni oli ontto tunne. Sydämeni jyskytti. Sitten siskoni tuli katsomaan,mitä tapahtui,äiti kertoi miksi on huolestunut,ja sitten siskoni alkoi myös itkemään. No sitten minäkin itkin. Tuotin kaikille pahaa mieltä.
Äiti kyseli,että olenko laihduttanut. Sanoin etten ole. Valehtelin. Äiti sanoi että kyllä sen näkee. Sanoin vain ettei ruoka ole maistunut. Siinä sitten hetken juteltiin,ja jäin siihen sitten sängylleni istumaan. Luulin ettei kukaan huomaisi.

Viikon päästä,kun olin isälläni,äiti soitti minulle. Hän sanoi että on varannut lääkärin ajan. Sanoin etten mene. Isä sanoi,että mene edes yksi kerta,katsotaan vain että onko sulla mikään.
Menin siis. Lääkäri oli mukava. Ensin hän jutteli kanssani,kyseli mitä syön päivässä. Valehtelin. En halunnut että äiti ja isä tietävät. Hän kysyi,että tiedänkö paljon painan. Veikkasin jotain,mitä olin viimeksi mitannut. Menin vaa'alle,ja tulos näytti,että 2kiloa olisi lähtenyt. Lääkäri sanoi,että olen hyvin alipainoinen. Sitten hän otti äidin mukaan huoneeseen juttelemaan. Äiti purskahti itkuun yhdessä vaiheessa,missä hän sanoi että ovat vähän aikaa sitten eronnut isästäni. Lääkäri antoi tunnin jälkeen uuden ajan,sama lääkäri ja sama paikka,tällä kertaa pyysi myös isän mukaan.

Toinen kerta meni myös jutellessa. Ennen kuin aika oli loppu,sanoi lääkäri laittavansa lähetteen polikliniseen hoitoon. Minulle tuli psykologi. Olin aivan tolaltani. Minulle,psyklogi!!?!
Ensimmäine aika,oli lokakuun alussa. Psykologini oli ihana.
Kuitenkin kerta kerralta,painoni laski. Hän sanoi,että minun täytyisi tsempata,ettei minua tarvitisi laittaa syömishäiriö-osastolle. Ajatus kuulosti karmivalta.
En kuitenkaan pystynyt tsemppaamaan. En noudattamaan ateriasuunnitelmaa.
Helmikuussa,oli psykologini aika. Luulin että se on tavallinen kuin ennenkin. Hän sanoi että osastolla olisi vapaa paikka. Minulle. Ja hän sanoi,että minun olisi paras aloittaa se. Aloin itkemään hullun lailla. Hän rauhoitteli minua. Ei,ei EI!!!!!!
Helmikuun 2.päivä,aloitin syömishäiriöpäivä-osaston.

Pretty,pretty please,don't you never ever feel,like your nothing,your fuckin perfect!

2011-07-20T12:13:00.000+03:00

Kun sairaus vain kasvoi,huomasin,etten puhunut enää paljon mitään. Automatkoilla kun tuli joku hyvä biisi,mitä siskoni ja joskus äitinikin lauloi,en minä halunnut. Vaikka olen aina tykännyt laulaa,tosin hieman epävireisesti,mutta kuitenkin.

Jossain vaiheessa,äiti sanoi että nyt pitää syödä. Kun en syönyt tarpeeksi. No,jouduin syömään,mutta en paljoa. Isällä kieltäydyin mitä hän tarjosi,olin muka jo syönyt, Äiti alkoi hieman katsella joskus mitä söin,mutta isä ei kattonut ollenkaan,koska ei kukaan olisi voinut tietää,että sairastan syömishäiriötä. Sitten kun isä toi minun huoneeseen jotain,joskus heitin jotain pientä pois ikkunasta,niin he luulisivat,että olen syönyt jotain,ettei se olisi ongelma.
Sitten piilotin ruokaa molemmilla vanhemmilla. Laatikoihin ja palapeli bokseihin. Usein ei ollut mahdollisuutta heittää niitä pois,vaan ne jäi sinne homehtumaan. Piti heittää yhdessä vaiheessa koko palapeli laatikko paloineen roskiin,koska home oli varasti levinnyt ympäri laatikkoa. Miten inhottavaa.

Kun koulu alkoi syksyllä,se meni ihan hyvin. Tosin en ollut syönyt mitään. En käynyt koulussa lounaalla. Aamupalaksi söin ehkä kuivan pienen leivän. Koulupäivän jälkeen tein läksyjä. Sitten söin seuraavaksi vähän äidin tekemää ruokaa. Iltapalaa en syönyt. Illalla sängyssä mietin kaikki ruoat,mitä olin syönyt. Piirsin myös syksyllä ruokani paperille,jotta näin selkeämmin,mitä olin syönyt.
Koulukaverit...ne ei sanonut musta mitään. Kun koulu alkoi,niin ekana päivänä yksi luokkakaverini sanoi,että onpas mulla "ihanan" laihat jalat. Myöhemmin talvella yksi parhaista ystävistäni sanoi minua vähän laihaksi ja kokeili hauistani,ja vertaili sitä omaansa. Vaikka olin sairas,en halunnut kenenkään muun luokallamme tuntevan tätä tuskaa. Aina kun ystäväni puhui jotain että he olisivat lihavia,niin puolustin aina takaisin. Välitin ystävistäni niin paljon.

Koulussa oli yhdessä vaiheessa opettajilla pääsiäisenä paasto,että he joivat vain jotain siirappi-vesi sekoitusta. Halusin itsekin kokeilla sellaista. Mutta en kehdannut. Joten keksin ns. oman reseptin,että nälkääni join Cokista. Ei sillä mikään nälkä mennyt,toisin kun siirappi mönjällä. Siipeni,ne olivat jo viittä vaille,että ne ovat täysin mustat sairauteni tekemänä.

Lukijat: jos teillä on jotain kysyttävää sairaudestani,mitä en ole vielä maininnut,mutta tulen vielä mainitsemaan mm.osaston,mutta jotain muuta jos haluatte tietää,niin kysykää!

The scars are yours

2011-07-17T22:24:00.000+03:00

En ikinä halua palata siihen kamalaan aikaan,mitä minulla on ollut. Tässä palaan kuitenkin,jotta näen itsekin,minkälaista piinaa minulla on ollut.

Pakkoliikunta. Hyi. Tein sitä vähintään tunnin päivässä,enempää en jaksanut. Se oli kamalaa. Radio päälle ja heilumaan,hyppimään,liikkumaan,"kuntoilemaan"... Kaikki helvetillistä pakkopullaa. Itkin monet kerrat samaan aikaan. Olisin halunnut mielummin jatkaa keskeneräistä pala-peliä,piirtää,leikkiä koiran kanssa,katsella telkkaa tai olla netissä. Ei,en antanut. Mietin samalla kun pakkomieleisesti liikuin,miten kivalta se minusta tuntuisi,että voisin tehdä noita asioita,kivempia asioita ja miellyttävimpiä asioita,josta minulle tulisi hyvä mieli.

Häiriötä. Sain huonoimmassa kunnossa pyörtymisiä,puutumisia ja huimausta. Pahin oli kyllä sydän. Ensin se vähän muljahtelee,sitten siihen kivistää,sattuu ja tuntuisi kun jokin vetäisi sitä. Aina kaaduin lattialle odottamaan että se lähtee pois. Olin sairauden aikana huoneessani koko ajan,ja kohtaukset olivat aina samassa paikassa. Kukaan ei tiennyt.

Sitten niitä aikoja kun katselin jalkojani,ja löin niitä. Mielessäni: "Katoa,katoa,katoa....."
Nipistelin jossain vaiheessa itseäni. Ja raavin. Valitettavasti veistä on tullut kokeiltua.

Luulin,että kun satutan itseäni,ei ole niin paha olla. Sama kun joku ryyppää murheeseen,tai joku kokeilee huumetta,kun on itsellään ongelmia. Se kun ei vain ole se vastaus. Satuttaminen vain pahentaa oloasi. Se saattaa myös lisääntyä,joka voi pahimmassa tilanteessa tappaa.

Tähän taas lopetan,kysymykset ovat sallittuja ja toivottuja!

I feel like falling down

2011-07-15T09:57:00.000+03:00

Noniin. Aloitetaanpas. Olen aina ollut normaali. Aina. Juuri niin sopiva kuin voi olla. Terveydenhoitajakin on monta kertaa sanonut,kuinka hyvin ja tasaisesti kasvan,ja olen ihannekasvamistilassa. Syöminen,se ei ole ollut ongelma. Olen aina sönyt hyvin ja normaalisti. Karkkiakin sillointällöin söin.

Viidennellä luokalla,en enää pitänyt itsestäni. Kaikilla tulee kyllä näitä ajatuksia,ja minulle se tuli silloin. Mutta asia meni ajan kanssa ohi. Kuudennella luokalla samat jutut,mutta mitään en kuitenkaan tehnyt.
Minua sanottiin reippaaksi,ja iloiseksi tytöksi. Joskus luonnonlapseksikin. Olen ollut aina hyvin aktiivinen ja tekevä ihminen. Sosiaalinen ja mukava.

Kutosen syksyllä,vanhempani kutsuivat minut ja siskoni olo-huoneeseen. Heillä oli asiaa. He näyttivät niin vakavilta. Luulin että joku oli kuollut. Sitten he aluksi kysyivät meiltä,että miten olemme nähneet heidän suhteensa. En aluksi oikein ymmärtänyt kysymystä. Sitten hetken päästä äiti sanoi,että he eroavat,ja muuttavat erilleen. EI! En halua,että meistäkin tulee semmoinen perhe,joiden vanhemmat eroavat. Monen ystäväni vanhemmat ovat eronnut,ja ajattelin aina,että onneksi meidän perhe pysyy yhdessä. Näkymättömät siipeni alkoi päästä tummua.

Vuotta myöhemmin siinä oltiin. Isä ja äiti asuu kuitenkin lähellä,että heidän luokseen pääsee. Sama tilanne nytkin. Masennuin. En aluksi ruvennut tahallani laihduttamaan. Ruoka ei vaan aluksi maistunut. Ruoka-aikojen sijaan itkin nurkassa ja löin lattiaa. Odotin sitä,milloin herään tästä painajaisesta. Mutta en herännyt.
Kuukausien päästä,huomasin,että olen laihtunut muutaman kilon. Ja mieleeni tuli 5ja 6:dennen luokan huono itsevarmuus. En enää halunnut syödä. Ajattelin,että elämä meni paskalleen,niin halusin vain upota mustaan masennukseen. Syömättömyys lisäsi masennusta,ja pikku hiljaa kasvatti anoreksiaa. Sitten aloin laihduttamaan.

Muistan koulu-ajat. En jaksanut mitään. Halusin kuitenkin jostain syystä olla hyvä koulussa. Yritin keskittyä koulujuttuihin,mutta eihän siitä mitään tullut. Sitten en halunnut olla kavereitteni kanssa,koska sitten kontrolloimiseni oli mennyt väärin.
Kesä. Se kamala aika. Oksettaa kun ajattelen sitä. Yöllä kun muut nukkuivat sikeästi,mahani huusi ruokaa. En pystynyt nukkumaan. Oli paha olo. Halusin juosta keittiöön ja ottaa jotakin,mutta en antanut. Puristin sängyn runkoja,jotten lähtisi ottamaan mitään. Aamulla heräsin pieni hapankorpun palanen sylistäni,jota olin nakerellut..

Tässä on alkua,jatkan seuraavassa postauksessa,koska muuten textiä tulisi kamalasti.

The Beginning

2011-07-14T13:08:00.000+03:00

Hei kaikille. Tiedätte blogini GirlNextDoor,ja olen yhdessä tekstissä kerran maininnut,että olen sairastanut Anoreksiaa. Nyt olen onneksi täysin toipunut,ja elän tervettä elämää. Haluaisin tässä blogissa jakaa sairastumiseni ja matkani Anoreksian mukana.
Tein tämän blogin,jotta ihmiset voivat nähdä miten sairas,kamala,raastava ja ilkeä tämä sairaus on. Toiveenani on,ettei kukaan ottaisi tapoja mitä joskus olen tehnyt,koska se on hengenvaarallisia keholle ja mielelle,enkä toivo samaa kenellekkään.
Blogin tekeminen on itseäni varten,ja että voin päästä yli kaikesta pahasta.

Ensi kerralla aloitan tarinan,miten minusta tuli musta enkeli.