Sydän palasina vai eikö ihminen koskaan opi?

Joskus tuntuu siltä, kun ihminen ei koskaan oppisi virheistään. Onko asia todella näin ? Vai voiko ihminen nauttia siitä jatkuvasta ja aina uudelleen toistuvasta virheestä? En tiedä näihin kysymyksiin vastauksia, mutta tiedän sen, että tunne jonka kohtasin jokunen aika sitten yllätti minut totaalisesti. En todellakaan koskaan uskonut enää saavuttavani tätä tasoa, en sitä tunnetta et joku rakastaa minua, minä jotakin, onko asia silti näin helppoa.

En ymmärrä miten tässä kävi näin, onnistun aina jotain kautta takertumaan ihmiseen joka jollain tasolla onnistuu toistamaan edellisten "virheet". Kaippa tämän tunteen kanssa loppujen lopuksi oppii elämään, kunnes pääsee yli kaikesta jatkuvasta pienestäkin pettymisestä, ja oppia huomaamaan vain ne toisen hyvät puolet ja rakastamaan niitä, päästää irti ja antaa kaiken negatiivisen mennä ohi.

Mutta kuitenkin tämä kyseinen ihminen pelasti elämäni hetki sitten, en koskaan voi olla kiitollisempi hänelle. Se kaikki tapahtuin kun salama kirkkaalta taivaalta, hän ilmestyi kuvankauniina yhtäkkiä eteeni, näin kuukausien jälkeen voin sanoa, että se oli kirjaimellisesti Rakkautta ensisilmäyksellä, näin hänet kaikkien muiden keskeltä hänen ympärillä oli säde kehä, kuin taivaasta eteeni tippunut enkeli. Onko tämä totta?

Kaikki alkoin niin pienestä
Kaikki tuntui niin tutulle ja turvalliselle
Hänen seurassa koin voivani hymyillä aidosti
Tunsin heti, että elämäni oli juuri myyty tälle enkelille
Tässä minä seison, kuukausia myöhemmin 
tämän enkelin rinnalla,
en tiedä paremmasta, koska sitä ei taida olla olemassa?

Tästä se kaikki oikeastaan alkoi...
Hänen hymy salpautti henkeni, hänen oudot vitsit sai kiinnostuksen kohoamaan, en uskonut että se hänen lause toisi kaikkea tätä eteeni... Hän tokasi kylmän rauhallisesti
"kun saavut sille perälle, ota yhteyttä ni nähellään röökin verran".

Myöhemmin samanailtana...
Menin paikkaan "B" ja ilmoitin olevani siellä, hän laittoi osoitteen ja lopuksi pyysi numeron varmistaakseen että löydän perille. Sillä oli tylsä alkuyö tiedossa, kysyin rauhallisesti häntä mukaani, tutustuakseni häneen paremmin, suostui lähtemään, kunnes hetken ajeltuamme se tokasi lauseen mitä en koskaan voi unohtaa. Lauseen kuuli isäni ja muutama kaveri, sanoi suoraan minua silmiin katsoen... "tässä autossa ei oo mitää muuta niin söpöä kun kuski". En voinut olla punastumatta ja rupeamatta miettimään mitä hän sillä tarkoitti. 

Ilta toisensa jälkeen rupesimme näkemään aina useemmin ja useemmin, kunnes uskaltauduin pyytämään yöksi, huoneeni räjähdyksestä johtuen joutui hän nukkumaan vieressäni, ja siitä tulikin sitten tapa, aina kun yöksi tuli nukkui vieressä, vierähti kuukausi... Sama toistui ja toistui, juttelimme päivittäin ja pyrimme näkemään päivittäin. Kunnes yhtenä viikonloppu iltana kahdestaan ajellessamme, uskaltauduin heittämään hieman erinlaista läppää kun normaalisti, yllätyin kun hän lähtikin läppään mukaan ja autossa alkoi soida yksi biisi, johon hän tokasi että "Kuuntele ihan ku meijän biisi". En voinut uskoa korviani, ei hän voinut sanoa noin... :) Myöhemmin sinä iltana ennen kotiin menoa, hän kumartui lähemmäs ja kuten herras miehen tapoihin kuuluu niin kumarruin itse puolitiehen vastaan ja yllätyin todella, hän uskaltautui antamaan pusun.
Kotiin päästyämme, hän käpertyin kainalooni nukkumaan ja siitä lähtien joka kerta kun nähtiin se oli kuin olikin automaattinen "tervehdys" että pussattiin, kaikki tapahtui niin oudosti, ettemme missään vaiheessa puhunut seurustelemisesta, se kaikki vain johti siihen, ensimmäisen viikon jälkeen hän kävi jo meiltä koulua, ja käytännössä asui luonani (: Tällä hetkellä kaikki on outo, kaikki meni yllättäen tähän pisteeseen mitään ei oltu yhdessä sovittu, nyt ollaan kihloissa, kesällä tarkoitus muuttaa yhteen ja hänen perhe tuntunee hyväksyneen minut siihen osittain sekaan.
Mutta silti vaivaa se pieni tunne... Meninkö taas halpaan? Olenko taas vain hetken huvi vai pysyykö hän elämässäni loppuun asti? Itse toivon hänen pysyvän! Päiväkin ilman päivänsädettäni on synkkä ja yksinäinen!