Old me

Päätin nyt ihan extempore laittaa kuvia ennen sairastumistani,nyt kun olen isälläni jonka tietokonemuistissa on vaikka mitä kuvia! Kaikkea en jaksa laittaa, kaikkea en edes saanut. Yhden kerran kone pimahti ja sain aloittaa alusta, joten nyt silmiä väsyttää ja otsaa kuumottaa,toivottavasti tämä jotenkin kelpaa !

2008



2009,siskon synttärit



Omat synttärit, oisko 11-12v?

2009,syöminen ja kroppa alkoi mietityttää

Kesä 2009, yritin jo syödä vähemmän, ja koska mökillä syötiin mökki-ruokia, uin ja liikuin pakonomaisesti.



Synttäri aamu 2010. 13vee



Kesä 2010, luokkaretkellä



Laihtumiseni alkoi näkyä



Joulu -08

Joulu 2010,huonompaan menossa. Lokakuussa aloitin psykologin.

Siskon riparit -10

Kreikka -09

Kesä 2010

kEsÄä

Virossa mamman kanssa viime vuonna,silloin mulla meni jo paremmin

Sori,huomasin vasta nyt että kuvat ei mee järjestyksessä,koska sain monta tuntia arpoa näiden kanssa,enkä osaa/jaksa laittaa niitä oikeille paikoille.

Seuraavassa postauksessa tavataan!

How can I love when I'm afraid

Viimeviikon lauantai:

Mentiin käymään mummolassa. Mietin, miksi emme syö lounasta. Äiti sanoi että syömme lounaan mummolla, kun hän halusi tehdä. Pala nousi kurkkuun. Mummon rasvaiset ruoat. Nyt emme puhu mummistani, joka taikoi gourmet-ruokia, vaan toisesta mummostani.
Hän tekee hyvin...mummomaisia ruokia. Kun pääsimme paikalle, vaihdettiin kuulumisia ja yritin kurkkia, mitä ruokaa siellä hellalla on. Ja pekonipastaa sieltä ilmestyi. Kastikkeen reunalla oli ruskeaa rasvaa. "Syö nyt. Mummon mieliksi. Sä pystyt siihen." Yritin kuitenkin välttää "rasvaisimpia" kohtia. Pasta oli ihan vaaleaa ja hiukan limaista, mutta heitin ottamani annoksen huiviin ja söin ruisleivän. Kevytmaitoa okli, mutta se oli HYLA:a. Otin kuitenkin äidin kehottamana vähän.
Äiti kehui minua, miten hienosti selviydyin mummolla syömisestä. Kehuja on kyllä paljon mukavampi kuunnella, kuin sitä miten kyllästytty muhun on, miten vaikee oon, miksen voi olla normaali ja et mut heitetään osastolle.

Mun annos oli tohon verrattuna....arkisempi :)

Sitten tähän viikkoon. Päivät on valunu vaan. Hiihtolomaki alko tänään, mikä on ihan positiivista.
Mua on vaan taas vaihteeks ahdistanu syödä, mut syötyä oon kuiteski saanu.
"Syön keksejä sohvalla. Ääni minussa huutaa laittamaan keksit taskuun ja kaataa mehut viemäriin, pyyhkiä rasvoja ja heittämään ruokaa pois". Mua rupee itkettää. Mun tekis mieli huutaa,raivota,kirota,riehua ja kuolla. En mä jaksa tätä ristiriitaisuutta. Mä en halua läskistää itteeni enemmän,mitä oon. Haluun vaan normaalin elämän. Ilman vanhempia tsekkaamassa ateriasuunnitelmaa,ilman viikottaista paino-kontrollia, ilman jatkuvaa syömistä, ilman kokoaikaista ajattelua miten läski mä oon, ilman ajattelua miten voisin tappaa itteni,ilman turhaa stressausta,ilman äidin tai isän kyselevän mun painoa..
   Ja siinä olen taas. Miettimässä sohvalla, mitä tekisin näille kekseille hirveän ajatustornadon jälkeen. Äiti istuutuu viereeni. Eli syön ne.

Musta tulee vaan isompi ja isompi, eikä musta tunnu yhtään paremmalta, vaikka niin kaikki väittää. Pyristelen eteenpäin tyhjyydessä.

Kultainen keskitie olisi paras.

Ei liian iso,muttei liian pienikään. Siltä väliltä kiitos.

Kiitos edellisen videopostaukseni kommentoijille. Ajattelin seuraavaksi kertoa tarkemmin osasto-ajastani. Miten olisi, video vai kirjoitettu? Miettikää sitten että jaksatteko tuijottaa puhuvaa päätä?
Ajattelin myös tehdä postauksen, jossa julkaisen kuvia, joissa olen nuorempi? Miltä kuulostaa?

Things that I need to say trough video

Saatte siis "nauttia" ensimmäsestä videopostauksesta tässä blogissa. Eli ideoita tulemaan! :)

You got me begging you for mercy

Olin siis viime torstaista sunnuntaihin iskällä, eli ihan perus systeemi. Mun asumus systeemi siis on et viikko äitil, sit ens viikost torstaist -sunnuntaihin ollaa iskällä, sit taas viikko äitil ja ens viikon torstaist...
Äiti oli kuulemma sánonou,et voitais olla kauemminki iskäl, mut mentii sunnuntain äitille-se oli kuulemma oli väsyny ku halus must eroon.

Viikonloppu iskäl meni syömisten kohdalla tosi hyvin. Pidintsempin päällä ihan väkisinkin. En sano, ettei olisi ollut houkutusta piilottaa pähkinöitä ja keksejä, sotkea ruokaa lautaselle tai kaataa mehut lavuaariin. Viime viikolla paino oli laskenut 100 grammaa. Ei se paljoa ole, mutta lääkärini ei katso pitkään tasaista tai laskevaa painoa.

Perjantaina, isäni sanoi pakkasessa olevan Magnum jäätelö. Saisin ottaa sen jos minulta tuntuu siltä. Ei! EIEIEIEEI! Ethän sä voi ottaa sitä? Suklaakuorrutetta?? Läskipossusika et varmana ota! Illalla otin rahkan. Lauantaina tyydyin tuttuun tuuttiin. Sunnuntai aamusta alkaen mietin koko päivän, mitä teen. Sitä ristiriidan määrää!
Kyllä, ei, kyllä ,ei, ei ,ei ,kyllä, ehkä....
Kun päivällinen oli syöty, lähestyi päättämisen aika. Avasin pakkasen. Katselin sitä ruskeaa paperia, mikä pilkotti muiden pakasteiden takaa. Otin sen käteeni. Annoin sulaa hetken ,avasin kuoren ja tuijotin suurta suklaamöhkälettä. "Sä pystyt siihen. Painon pitää kuitenkin nousta..." Ja laitoin jätskin huiviin. Miten paljon se ahdisti, mutta miten hyvältä se maistui. Selvisin voittajana.

Tänään oli psykologi. Perus jutteluja, ja paino otettiin. Katsoin digitaalisia numeroita, ja ahas, pysynyt samoissa. Psykologini sanoi että onkos se paino vähän laskenut. Tirskahdin, koska viikonloppu oli mennyt enemmän kuin hyvin, ei se oo voinut laskea. Ei oikeesti voi!?
EI HERRANJUMALA OIKEESTI? 1 kilo. M-m-mä oon syöny, en oo tehny mitää.. Mut miiten tää on mahdollista?
Ja kohta vanhemmille kuitenkin soitetaan että minä en syö ja passitetaan osastolle. Mä vihaan tätä!

FUCK MY LIFE. SERIOUSLY. BULLSHIT!!!!!

Angry Mom

Äiti haukkuu mua. Joka päivä tällä viikolla. Töissä kuulemma ollu kiirettä, mut aina se vaan raivostuu mulle. Rukoilin eilen, ettei äiti haukkuis mua enää, koska en kestä sitä. Mä pelkään et rupeen satuttaa itteeni. Ja oon huomannu et ku mua kritisoi, nii se ruokkii mun sairaita ajatuksia.
Kyl äiti on jälkeenpäin anteeks pyytäny, ja illat on menny sit taas hyvin. Mut seuraavana päivänä se alkaa taas. Meen tänään iskälle,ehkä tekee äitille hyvää päästä must hetkeks eroon.

Monet blogit on saanu blogipalkintoja. Oi, olis niin ihanaa saada joskus oma, mut mulla ei oo oikeen niin hienoja blogeja,et ne ansaitsis jonku palkinnon, oon vaa onnellinen muiden puolesta :)

 Hehe, mussuttelen kaurakeksejä...

Mieliala on mitä on. Ei kehumisia. Ihan ookoo tässä menee. Matikan koe tulossa, mistä en pääse läpi,tänpäiväinen kemian koe meni päin persettä...Koulu kukoistaa!

Mutta kullanmurut, jaksakaa, taistelkaa, ELÄKÄÄ! Minäkin pinnistelen siihen joka päivä. Jos en oikeasti yrittäisi, en söisi mitään. Joten aika paljon siis joka päivä teen töitä.

Tai jos paniikki iskee ees vähän

Tänään siis aamupäivä kului Vihdissä lasketellessa. Oli tosi kivaa, ja uudestaan ollaan takuu varmasti tulossa!

Lounastaopaikkaa etsittiin. Aluksi löydettiin hampurilaispaikka, mikä oli tupaten täynnä. Äitini kysyi kassalta, onko muita paikkoja, mutta en osannut heidän keskustelustaan arvioida mitään. Äidille ja siskolle olisi ruoka siellä varmasti maistunut, mutta itse olin kauhusta jäykkänä, jos muuta paikkaa ei ollut. Katselin valmiiksi jo listoja..
Vastapäätä olikin ihana kodikas lounas-buffet. Tarjolla oli ERITTÄIN tulista jotain Goluche keittoa, ja lihapullia + muussia(oikeestaan sosetta). Salaatteja otin myös. Lopuksi myyjä antoi meille Dumlet, minkä laitoin taskuuni. Äiti pyysi minua syömään sen, ja sanoi että hänelle tulisi tosi hyvä mieli siitä. Ei. Käteni eivät liikkuneet, vaikka alitajunnassani olisin halunnut avata kääröt ja laittaa normaalisti suklaan suuhun.

Juuri vähän aikaa sitten tultiin kotiin, ja välipala menikin suihin. Ensi viikolla terkan ja kemian kokeet, eli hyvästi rento ja mukava viikonloppu mulle. Terveystieto nyt menee, aiheena "ihanat" seksuaaliterveys, ehkäisy ja parisuhteet. Kemia hermostuttaa. Ja nyt iski pieni väsymys skimbaamisen jälkeen, vaikkei rinteellä kauan oltu, joten joudun varmaankin väkisin ahtaamaan atomeja, hiukkasia, kaasuja, alkuaineita ja muita kärpäsen kakkoja aivooni, mitkä ei siellä kuitenkaan pysy vaan katoaa ja kokeesta tulee 4 ... Mulla nousee syke ku mietin näitä.
Jos rupeen liikaa stressaamaan, kokeet otetaan pois(saan nyt siis taas alottaa kokeiden tekemisen, jos en stressaa),mutta kyllä, kyllä mä stressaan. Ja puhuttiin mun psykologin kanssa, ettei kokeet maailmaa kaada eikä multa tulla kysymään työhaastattelussa että "mitenkäs sun 8.luokan kemian koe meni?". Mutta sillä hetkellä on vaan pakko.

 Tuntuu, et tää mun pakonomainen opiskelu on häiriö. Vähä niinku syömishäiriö. Se tulee ja pakottaa tekemään mua tosi järjettömiä asioita. Mä en jaksais sitä ollenkaan, mut mun on vaan pakko.

Oon miettiny itseni, ja psykologini kanssa parantumista. Mulle tapahtuis niin paljon hyvää. Mut se on vaikeeta, muuten oisin jo sairastanu ja parantunu. Haluan, mutten voi. Saan kovasti tsemppiä parantumismyönteisistä blogeista. Eilen googlasin kuolleet mallit,jotka on kuolleet anoreksiaan.
Ja mietin kanssa, että jos joudun osastolle, mun riparitapaamiset ja tietenkin itse ripittäytyminen jää kesken. Haluan päästä ripille, joten se olis tosi harmi jäädä siitä pois. Haluaisin myös aloittaa jonkun liikunnallisen harrastuksen, ja kokeilla zumbaa äitini kanssa, mutta vielä en kuulemma pääse, kun "viitisen kiloa nii sitten" :P
Jos joutuisin osastolle en voisi hoitaa rakkaita gerbiilejäni. En voisi laulaa niille enkä helliä, enkä näkisi niitä niin usein. Kaverivälitkin erkansivat, mitkä olen saanut todella hyvään malliin. Sitten vielä aiheuttaisin/aiheutan vieläkin perheelleni turhaa huolta ja väsymystä, ihan kuin tämä elämä ei riittäisi jo.

Pelko paisumisesta  on vain liian suuri. Näen nyt jo itseni reilusti yli normaalin, enkä todellakaan kestäisi lisää.
Mutta...niin. Haluan yrittää, ja joka päivä yritän parhaani. Päätin juuri kaivaa sen Dumlen sieltä taskusta ja syödä sen, askel on sekin...

Tänään olisi luvassa jätskiä tai rahkaa. Kumman ottaisin?

Deal with the Devil

Päätin tulla vähän päivittelemään.
Maanantaina oli pediatri=lastenlääkäri, mikä meni hyvin. Ollaan oikeaan suuntaan taas menossa.
Tiistaina luokkakaveri tuli meille, ja lähimmiltään naurettiin :)
Keskiviikko oli pitkä ja väsynyt päivä,mutta onnistui sekin valumaan pois.

Yleisfiilis on mitä on. Joudun kaikessa pinnistelemään, jotta pysyisin oikealla polulla.

Olen selaillut useiden läheisteni, ja vähän ei niin läheisten, mutta tärkeiden kuitenkin,blogeja. Ja ne saa minut kyyneliin. Monilla menee huonommin,mikä on yksi painajaisistani. Koska olen sellainen "huolehtija-ihminen"(vanhempani+psykologini ovat todenneet),niin kaikkien läheisteni hyvinvointi vaikuttaa minuun todella suuresti. Aina kun luen että "paino on pudonnut,oksensin,satutin,jouduin..." sydämeni muljahtaa.

Joka illan rukouksessani, pyydän voimaa kaikille anoreksiaa sairastaville. Pyydän, että he saisivat elää onnellisina. Ja pyydän vielä, ettei anoreksia koskisikaan edes pikkurillillään ystäviäni,sukulaisiani tai läheisiäni. En pystyisi...en pysty edes ajattelemaan sitä...

Oon niin kiitollinen, että mulla on ystäviä. He saavat mut nauramaan. Ja jutskataan kaikenlaista. Mulla on kavereita,mutta silti...tunnen itseni niin yksinäiseksi. Yritän sopeutua joukkoon,oli se sitten uudella persoonalla tai oudoilla "hauskoilla" vitseillä. Mut saa nauramaan, ja tarvitsen naurua, mutta ymmärrystä ja luottamusta en tunne.

Sanotaan siis, ettei tilani ole huono muttei hyväkään. Henkisesti ollaan menossa huonompaan, fyysisesti olen jo aivan tarpeeksi.

Minulla ei ole pelkkiä sh-ajatuksia vaan tällaisia:

  "Kuljen suojatiellä/tai odotan. Autoja vilisee silmieni ohi. Pari nopeaa askelta. Siinä se olisi. Pääsisin kaikesta."

"Katson koulun toisesta kerroksesta alas. Pieni nojaus vain. Päästäisin kaikesta irti."

"Leikkaan esim. kiiviä. Tunnustelen terää, ja nopea veto, niin veitsi olisi lävistänyt vatsani."