Pien tarina ku oli tylsää ;D

Pimeinä aikoina ennen auringonnousua

Aikoja sitten ruvettiin puhumaan kummajaisesta joka liikkuu kaupungin laitamilla. Pimeiden iltojen varjoissa huhutaan, että liikkuu jokin outo olio joka vie koirat häkeistä. Kunnes yhtenä yönä jäin kaupungin laitamille valvomaan ja seuraamaan mikä se jokin outo olio on.

Eräänä sateisena lokakuisena yönä, istuin ullakolla musiikkia kuunnellen ja valvoen, aijoin ottaa selvää mikä tämä jokin on. Torkahdin kuitenkin kunnes yhtäkkiä heräsin siihen, että jokin kylmä ”aalto” meni ohitseni, kynttilät sammuivat ja tuli outo tunne, että jokin siellä pimeässä nurkassa minua vaani.

Nousin ylös kirstun päältä, otin taskulampun käteeni ja rupesin tutkimaan, yhtäkkiä säikähdin kun tunsin jonkun koskettavan varoen olkaani, samassa hiljainen nuoren naisen ääni sanoi minulle: ”Älä suotta pelkää, en todellakaan satuta tuollaista kaunokaista, olet kuin hopeinen kuu silmiini, yhtä kaunis ja kiehtova. Sinä tuoksut hyvälle, haluaisin enemmänkuin mitään maistaa sinua, mutten koskaan voisi satuttaa sinua”.

Käännyin nopeasti ympäri ja näin vierelläni kuvan kauniin naisen, jonka pitkät tummanruskeat hiukset leijaili tuulessa, jonka verenpunaiset silmät tuijotti minua. Sain rohkeutta puhuakseni... ”Kuka sinä olet? Oletko sinä se joka koiria vie häkeistään ja josta kaupungissa puhutaan?”, johon tuntematon nainen vastasi lempeällä ja pehmeällä äänellä; ”Olen... Tiedän, että olet kuullut kaikenlaista mutta toivon, että et pelkää minua”, ”Ei en pelkää, olet mielestäni kiehtova ja haluaisin tutustua sinuun”.

Samassa tajusin ihastuneeni kyseiseen naiseen, istuimme ullakolla aamuun asti jutellen, minulle selvisi, että hän on vampyyri. Ajatus vampyyristä sai sydämeni tykyttämään kovempaa, huomasin että hän vaistosi sen. Kunnes tuli hetken hiljaisuus jonka hän rikkoi varovaisella kysymyksellä; ”Saisinko halata sinua, jos vannon olevani satuttamatta sinua?”, annoin hänen halata minua ja tulla luokseni lähelle.

Aamun koittaessa hänen täytyi lähteä ennenkuin aurinko nousee, petyin hieman kun luulin etten koskaan näkisi häntä enään, kunnes hän lupautui vierailemaan kyseisellä ullakolla joka ilta, heti auringon laskettua. Odotin päivän innollani, että ilta tulisi ja aurinko laskisi taivaanrannan taakse ja ryntäsin juosten ullakolle, jossa hän oli jo vastassa, tämä tapahtui jokaikinen ilta vuoden ajan.

Vuotta myöhemmin...

Ihmettelen suuresti, naisesta joka on iltaisin viimeisen vuoden ajan vieraillut ullakolla, häntä ei näy, ei kuulu... Olen istunut tässä jo viikon verran joka ilta, häntä vain ei näy. Tuijotan kyyneleet silmissä ulos, toivoen että hän saapuisi.

Yhtäkkiä tunnen kädet tiukasti ympärilläni, pumpulin pehmeät huulet kaulallani, suudelman. Samassa hento ääni kuiskaa korvani juurella: ”Anteeksi etten ole käynyt hetkeen, pelkäsin... Pelkäsin tulla luoksesi, koska en haluaisi luotasi enää lähteä, haluaisin sinut mukaani toisenlaiseen maailmaan, mutten voi viedä sinua sinne... On pakko myöntää olen rakastunut, rakastunut valtavasti sillä kohtasin enkelini. Kohtasin sinut”

”Rakastuit ihmiseen? Rakastuit minuun? Anteeksi vain mutta on pakko kertoa sinulle jotain jonka pelkään pilaavan kaiken, pelkään etten koskaan enää näkisi sinua, mutta olen tuntenut tämän jo kauan... Olen rakastunut sinuun, välitän sinusta ja toivon sinun vieväni minut maailmaasi, jossa voisimme olla kahdestaan pelkäämättä mitään/ketään”

Kaikki kävi suhteellisen nopeasti, pääsin pois täältä, löysin uusia ystäviä.

Tavatessani kuvankauniin naiseni sisaren, meinasin päästä hengestäni, sisar tahtoi muuttaa minut... Minua ei olisi häirinnyt, mutta naiseni oli ehdottomasti sitä mieltä, että hän muuttaa minut kun sen aika on.

Kuukausi myöhemmin....

Olin syrjäisellä kujalla kävelemässä kaupasta kotiinpäin, kunnes tuuli toi nenääni märän koiran tuoksun, käännyin ympäri ja tajusin edessäni olevan suden... Nämä kirotut lykaanit. Lähdin juoksemaan karkuun kunnes kompastuin vesilätäkköön, lykaani poika kävi kimppuuni, huusin ja kiljuin sen mitä jaksoin.

Tajuntani rupesi hämärtyyn ja pelkäsin enemmän kuin mitään muuta koskaan, pelkäsin kuolevani ja sitä etten kerkeisi hyvästellä rakastani. Tunsin nousevani, silti olin tajuton, tunsin jotain kylmää vierelläni, viimisillä voimillani avasin silmäni uudelleen. Siinä naiseni oli, siinä oli punasilmäinen armaani, se pelastava enkeli matkallani, kuulin ääntä mutten saanut selvää mitä ääni minulle sanoi, kun tunsin todella kipeää käyvän piston kaulassani, kädessäni, rinnassani, kunnes tajuntani lähti uudelleen.

Seuraavana iltana...

Herään, hieron silmiäni, sisälläni oli todella outo olo, muistin edellisen illan tapahtumia, nousin ja kävelin peilin eteen. Kaulani se oli mustana näin siinä vain kaksi pientä pistettä, samoin kädessäni ja rinnassani. Ääni takanani sanoi: ”Olet kaunis, anna anteeksi rakkaani, että jouduin tekemään tämän näin, olisin halunnut tehdä sen sinulle romanttisesti, mutten raskinut luopua sinusta, halusin sinut ikuisesti vierelleni”. Hämmästyin se oli naiseni, tajusin tuijottavani hahmoa peilissä, se olin minä, kirsikan punaisine silmineni, kimmeltävän ihoni kera, olin onnellinen.

”Mitä ihmettä siellä kujalla tapahtui? Muistan vain sen lykaanin”

”Se lykaani kävi kimppuusi, sait sisääsi hänen myrkkyä joka minun oli poistettava sinusta, jotten menettänyt sinua”

Nyt saan olla ikuisesti naisen kanssa jota rakastan, hänen ystävänsäkään ei tahdo enää satuttaa minua, olen kaikille arvokas, olen kaikkien ystävä, voin elää ikuisesti. Olen vihdoin onnellinen elämääni, nainen jota rakastan, saan elää ikuisesti hänen kanssaan, enkä kuole koskaan...

Muista sinäkin ”Kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohda, ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea. Ei etäisyys, ei vuodetkaan ei mikään mietä erota, kun hetket vain sut pitää saan ja unohtaa”

Koskaan ei kannate pelätä mitään vierasta/outoa ihmistä/olio tms siitä saattaa löytyä uusi rakkaus elämääse ;)